Dominoiva hiirulaisgeeni

Maanantaina taas elämä helpottui piirun verran, kun kävin siistiyttämässä räpsyripseni kantapaikkahoitolassa (jonka logoa en onnistu jotenkin millään keinolla lisäämään tänne. Se on tulossa kuitenkin!) Sillä aikaa Hyvänolonkeskus Relaxin palveluihin pääsee tutustumaan linkistä tuolta sivun reunasta :) ) Alla olevassa kuvassa ripset tällingissään... Aika helppoa nuiden kanssa eläminen on, vähän rajausta kehiin, jos haluaa näyttävämpää meikkiä, ja eikun menoksi. Ja minulla ainakin toimii tosi hyvin ilman mitään, ehkä vähän poskipunaa ja huulikiiltoa vaan, ja naama on edustuskunnossa.

Eilen justiinsa mietin zoomaillessa tuota kuvaa, miten paljon helpommalla voi nainen päästä :) En ihmettellyt yhtään, kun Jenni Hyvänolonkeskukselta kertoi, että heillä tämän hetken suurin asiakasryhmä ovat 30-40-vuotiaat naiset, jotka elävät juurikin niitä ruuhkavuosiaan. Onko väärin, että pienten lasten äiti haluaa hemmotella itseään kerran kuussa, ja sen seurauksena näyttää huolitellummalta ja tuntea mahdollisesti sen osaksi sen ansiosta itsensä hiukan vetävämmäksi misuksi? Ei todellakaan! En usko, että loppupeleissä yhdelleäkään naisellä on perimässään dominoiva "haluan ehdottomasti näyttää hiirulaiselta"-geeni. Käsi ylös, kuka ei nauti hemmottelusta, tunteesta, kun on juuri tullut kampaajalta tai tuntee muuten näyttävänsä tosi kivalta? Heittäköön hän rohkeasti ensimmäisen kiven...



Minä ainakin ihan häpeämättömästi kerron, että elämä on mielestäni piirun verran kivempaa, kun on vähän tällätty. Tämä piti todistaa taas yksi päivä: päivä ei ollut muutenkaan niitä parhaimpia. Olin tapellut dippatyöfirman kanssa, selvitellyt muutamaa muuta sotkua ja laskenut kaukolämmön tehtäviä (jaiks). Sitten Kela, tuo rakkaimmista laitoksista armain, lähestyi minua kirjeellä, jossa ilmoittaa perivänsä yli tonnin takaisin opintotukia. Meni hermot, hauras mielenterveyteni horjui ja valmistauduin nenäliinakasan kanssa rypemään itsesäälissä viltin alla. Hetken kovasti yritettyäni huokasin, nousin istumaan ja mietin josko alkaisin vaikka vatkata kermaa jälkiruokaa varten.

Kerman vatkattuani ja maistettuani palan tujakkaa tummaa suklaata pistin hyvää musiikkia soimaan, vedin päälle fiftarimekon, nostin tukan pin uppin ja punasin huulet. Maailma tuntui heti vähän oikeudenmukaisemmalta ja helpommalta kestää. Kun Muru sitten tuli töistä kotiin, pystyin jo vähän naureskelemaan tapahtuneelle. Rahasumma ei kyllä naurata, mutta tilanne kyllä. MOT

Hoviompelijan kanssa (jonka blogiin koitan myös saada linkin laitettua ASAP) suunnittelimme yhteistyön aloittamista julkisella tasolla uudella innolla. Valmistujaismekkoni odotus siis julkistetaan hoviompelijan blogissa (jännittävää!) ja täältä kompataan mikä ehditään! Eilen lueskelin naistenlehtiä ihan muissa tarkoituksissa, kun etsin äitin 50-korttiin kuvia, mutta päädyin suunnittelemaan lisää mekkoja. Ou jee, pitänee tosin antaa vähän armoa hoviompelijalle, ja väkertää joitain suunnitelmia vaikka itse...

Kuuntelin eilen radiosta juttua downsiftaamisesta, jota tämä minunkin tämänhetkinen elämäni taitaa määritelmien mukaan olla (miksi muuten pitää määritellä? Voisin ajatella vain eläväni, koska muuten alan kohta suorittaa kohtuullistamista...). Siitä lisää ensi kerralla, nyt odottavat kaukolämmön harjoitustehtävät. (Huomaa innostus ja hihkuminen.)

Mekko!!

Olen aivan täpinöissäni, kun iki-ihana hoviompelijani suostui taas kerran pistämään alulle projektin, jossa yritetään saada meikäläisen suunnitelmia ja mielikuvia näkyvään muotoon :) Eilen otettiin mitat tarkkaakin tarkemmin, kun nyt tapetilla on kaavoitus aivan alusta asti!

Oletteko nähneet Sinkkuelämää 1-leffan ihan alussa Carrien päällä valkoisen, yksiolkaimisen tuubimekon, jonka upeana yksityiskohtana koreilee suurikokoinen kukka? Sain innoitukseni siitä, mutta meikätyttö ei tietysti sanan varsinaisessa merkityksessä ole erityisemmin kaikkein hillityimmän tyylin ystävä... Kynä siis käteen ja piirtämään, toteutuksen ongelmat jätän mielelläni ammattilaisen ratkaistavaksi :)

Mekko on siis tarkoitettu valmistujaisiini, kun näillä näkymin huhtikuussa alan virallisesti diplomi-insinööriksi. Sormet ristiin, jos pidätte minua kerettiläisenä, kun kieltäydyn harmaasta jakusta! Puvusta tulee hiirenkorvanvihreä, siihen tulee pinkistä satiinista ja tyllistä sekä vaaleanpunaisista helmistä kukka, ja himpun pohjaa tummemmalla vihreällä köynnös, joka kurvailee uumaa pitkin helmaan ja minkä yksityiskohtia korostetaan muutamalla vihreällä helmellä.

Kaikkein parasta teetetyissä vaatteissa on se, samanlaisia ei tule vastaan  kenelläkään :) Lisäksi on upeaa, kun asu istuu kirjaimellisesti kuin valettu. Luksusta! Asian etenemistä voi seurata täältä, sekä hoviompelijan omassa blogissa (http://www.hoviompelija.blogspot.com/).

Ja sitten vielä lyhykäinen maininta; kävin perjantaina testaamassa Kuopioon avatun uuden Charlotte's second hand-kirpparin. Nimi lupasi hyvää, samoin ikkunasta siintävä vintage-kulmaus. Odotukset olivat korkealla, mutta kuten usein, juuri silloin tippuu korkeimmalta. Tilat olivat kokonaisuudessaan melko ahtaat ja tavaraa paljon. Erityisen jännittäviä löytöjä en tehnyt, mutta potentiaalia tietysti on aina muuttuvan asiakaskunnan vaihtuvien tuotteiden mukaan. Olin kuitenkin odottanut vintage-nurkkaukselta enemmän, laadukas semmoinen Kuopiosta puuttuisikin! Perjantaina siellä oli myynnissä (ainoan) upean nahkatakin lisäksi mummolan navetan vintiltä löytyneen näköinen haalariviritys sekä made in china-lapulla varustettu sininen tekokuituinen tusinamekko. NOT A VINTAGE TO ME!!!

Kuumaa huumaa

Onko stressiä? Tuntuuko kiire hartioissa ja lihasten kivistyksenä? Epämääräisinä vatsaoireina ja ryppyotsaisuutena? Mietitkö joskus, että milloinkahan olen nauranut viimeksi? (Eikö muuten olekin kamala tunne? Minä heräsin siihen tunteeseen joulun väliviikolla, kun tajusin, että olen stressin ja kiireen seurauksena tylsempi kuin harmaa kivi). Siitä alkoi kiireen kyseenalaistaminen ja vallitsevan järjestelmän kritisointi omalta osalta. Olen ottanut aikaa itselleni ja parisuhteelleni ja ystävilleni ihan tietoisesti. Olen tehnyt muutoksia elämässäni, ja viimeistelen nyt opintojani miettien, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Tilanteen voisi kiteyttää, että etsin hyvää oloa ja haluan jakaa prosessin etenemistä muillekin kiireuskovaisille osin tämän bloginkin kautta.

Kävin eilen kokeilemassa kokovartalomallista kuumakivihierontaa Hyvänolonkeskus Relaxilla. Taivalsin läpi tuulen ja rännän kohti keskustaa, ja voi ihanuutta kun pääsin hierontapöydälle pyyhkeiden alle. Lämpimät kivet oikein korostivat talven hyytämän ihon ja lihasten rentoutumista.

Kuumakivihieronnassahan ei käsittääkseni ole tarkoituskaan painaa lihaksia hullun lailla, vaan lämmön ja mekaanisen hieronnan yhteisvaikutuksen avulla rentouttaa, herätellä hermoja ja elimistön puhdistusjärjestelmän ratoja (ainakin koko iltapäivän sitten pissitti kamalasti :D). Kokovartalokäsittelyssä käytiin läpi koko keho raaja ja osa kerrallaan, jonka jälkeen hierotulle alueelle jätettiin vielä lämpimät kivet pyyhkeen päälle. Oli ihan taivaallinen tunne, kun lämpö siirtyi hitaasti pyyhkeen läpi ja siitä lihaksiin. Viimeistään vaivuin nirvanaan loppupuolella päähieronnan aikana. Taivaallisen meditatiivista rentoutumista. Suosittelen siis erittäin lämpimästi!

Hieronnassa käytettiin seesamiöljyä, ja hieronta on kuulemma mahdollista toteuttaa haluttaessa myös kokonaan luomuna. Ja varmistin muuten myös muiden hoitojen luomuus-tilanteen, kun niistä on tullut kyselyjä. Elikkäs esimerkiksi kasvohoidot on aivan mahdollista toteuttaa kokonaan luonnonmukaisin aineksin, jos asiakas niin haluaa. Tosin silloin  yhdistellään hiukan tuotteita eri sarjoista, mutta toki ehdottoman ammattitaitoisesti ja parhaalla mahdollisella tavalla.

Oman hyvinvoinnin etsimisen ohella olen alaknut pohtia vallitsevia hyvinvointiyhteiskunnan systeemejä. Olemme lähipiirin kanssa jo jonkin aikaa mesonneet valisevasta lääkärisysteemistä. Monet tutuistani ovat laillani karppaajia, eli välttävät ruokavaliossaan hiilihydraatteja, kuten viljoja ja sokereita, suosivat mahdollisimman alkuperäistä, käsittelemätöntä ruokaa ja välttävät lisäaineita ja arominvahventeita niin hyvin kun taitavat. Ruokavalioon kuuluu oleellisena osana rasvojen runsas käyttö. Kyseessä ei meillä ole laihtumiseen tähtäävä dieetti, vaan elämätapa. Ruokavalion hyödyt ovat kohdallani kiistattomat, ja vaikka en sitä muille tuputakaan, niin kiinnostuneille on tässä linkki, josta saa lisätietoja: http://karppaus.info/

Joka tapauksessa suurinta polemiikkia on nyt aiheuttanut lääkärikunta. Ensin he hehkuttavat terveyttä ja hyviä verikoetuloksia, mutta kuultuaan ruokavaliosta ristivät sormensa ja vaativat uusintatestejä, kun ei kuulemma voi pitää paikkaansa tämä erinomaisuus. Voin käyttöhän on hulluutta ja kerma se vasta pirun tekosia onkin! Kyllä ainakin kannattaisi kevyttuotteisiin siirtyä ja mielellään vähän lisäainetta päälle. Säilööhän se säilöntäaine kai pian ihmisenkin... Yhteiskunnan sairastaminen on iso bisnes. Kuinka moni lääkäri työskentelee lääkefirman sponsoroimalla palkalla (kunhan muistaa määrätä tiettyjä lääkkeitä)? Ainakin sairaanhoitajia lääkefirman sopimuksilla on jo töissä. Kuinkas moni lääketieteellisen tiedekunnan opettajista saa tutkimukseensa/professuuriinsa rahoitusta joltain lääkefirmalta? Että kunhan vaan muistaa luennoilla mainita tiettyjen lääkkeiden erinomaisuudesta? Ja miksi, oi miksi, tiedekunnan nimi on lääketieteellinen tiedekunta ylipäätään? Eikö sen pitäisi olla terveystieteellinen tiedekunta? Tai hyvinvointitieteellinen?

En lyttää koko lääkäreiden ammattikuntaa tässä todellakaan, he tekevät hirmuisen tärkeää työtä, mutta hyvinvoinnissa on pitkälti kysymys hyvin paljon muusta, kuin lääkkeiden syömisestä oireisiin. Ravinnon, liikunnan ja harmaiden aivosolujen liikuttamisen tasapainosta voi löytyä tukevampi pohja terveydelle, kuin hyvinvointiyhteiskunnan jäsenet uskaltavat myöntääkään!

Merituuli puhalsi murheet kaakkoon

Tulin juuri viikon tutkimusmatkalta Espanjasta. Otin tietoisesti irtiottoa työkuvioista onnistuneen yrityskauppapäätöksen kunniaksi. Jätin tietokoneen kotiin, kännykän suljettuna hotellin turvalaatikkoon ja kellon huitsin nevadaan. Ja tuloksena oli aivan mahtava viikko! Tuntuu kuin olisin saanut virtaa vaikka muille jakaa, aivan loistavaa!

Harjoittelimme Murun kanssa itsen kuuntelua. Heräsimme ilman kelloja auringon noustessa ja linnun laulun kantautuessa makuusoppeen. Kävimme aamuisin reilun 30min-tunnin juoksulenkeillä tutkimassa uusia paikkoja ja pikkukujia, ihastelemassa rantaa tai ihmettelemässä vanhan kalasataman meren tuoksuisia muureja. Hiki tuli sopivasti ja huoneistohotellissa kokattu aamiainen maistui herkullisesti.

Päivät kuluivat miten milloinkin; aurinkoa ottaen tai suurimmaksi osaksi kävellen loputtomasti, seikkaillen kaupungin kujilla. Syötiin kun oli nälkä, nukuttiin kun väsytti. Ja sitten puolen viikon maissa tunsin, kun elpyminen alkoi ja rentoutuminen teki tilaa hampaan kiristyksille ja otsan rypistyksille. Ihan ykskaks aloin joogailla aamuisin heti herättyä ennen lenkkiä. Muutama hengitys ja venytys vain, ja lukot alkoivat aueta.

Tuntui kyllä mahtavalta, kun pystyin taas syömään normaalisti maitotuotteitakin. Suomessa en siis voi katsoakaan muihin kuin täysin laktoosittomiin tuotteisiin päin (ja niistä suurin osa on kevyttuotteita, joihin taas en halua koskea pitkällä tikullakaan), joten maitotuotteiden nauttiminen Suomessa on melko rajallista. Tosin, poikkeuksena mainittakoon maailman ihanin kreikkalainen jugurtti, jota saa Lidlistä ja joka on valmistettu Saksassa. Mitä ihmettä Suomessa oikein tehdään sille maidolle, kun ulkomailla taas pystyy ihan normaalisti käyttämään kaikkea? Minusta on syytä kyllä kritisoida maidon valmistusmenetelmiä täällä!

Karppaajalle Espanja ei tietystikään ole kaikkein helpoin paikka syödä, kun perusruokavalio näyttää koostuvan leivästä ja sen päällisistä sekä erilaisista perunoista. Pienen varmistelun jälkeen sai kuitenkin melko vaivattomasti vaihdettua annosten perunat salaattiin, tai jopa lämpimiin kasviksiin. Vaiva kannattaa, niin ei tarvitse kärsiä hiilaripöhöstä ja kipeästä mahasta koko reissua!

Moni muukin kanssamatkustaja näytti harrastavan aamulenkkeilyä, ja juoksua astetta tosissammin harrastava serkkupoikakin käy Portugalissa leireilemässä talvisaikaan. Ymmärrän täysin, leppoisassa ilmanalassa juokseminen on huomattavasti palkitsevampaa ja miellyttävämpää, kuin Suomen pakkasissa tarpominen. Vaikka itse olisin voinut jäädä hyppien keikkuen nauttimaan auringosta ja vähän aikaistuneesta kesäfiiliksestä, lähdin kyllä heti kotiin palattuakin juoksulenkille. Leutoahan se nyt on täälläkin, ja liikkumaan pääsee heti kotiovelta!

Ja matkan kruunasi tietenkin se, että kamera jäi onnistuneesti kotiin. Otti päähän lentokentällä ihan napakasti, mutta onneksi seurueen muilla tyypeillä oli kameroita, joten eivätköhän kuvat meidänkin koneelle tiensä löydä. Sitten voi laittaa tännekin muutamia fiilistelykuvia, mutta lukuisista tuulivoimaloista ja aurinkopaneeleista ei tänne nyt kuvia löydy... kävin nimittäin tutkimusmatkailemassa paikallista energiantuotantoa ihastelemassa. Hajautettu energiantuotanto on siellä ihan reippaasti suositumpaa kuin täällä. Osittain tietysti sijainnista johtuen, mutta myös asenteellisella tasolla.Siitä vaan oppia ottamaan!

Ja lupauksena tulevasta, sain kutsun yhteistyökumppani Hyvänolonkeskus Relaxilta tulla kokeilemaan heidän tarjontaansa lisättyä kuumakivihierontaa. Se on vuorossa ensi maanantaina, siitä raporttia sitten jälkikäteen! Nyt meneillään on kokeilu, jossa geelikynsien vaihtoväliä pidennetään huolloilla. Normaalistihan kynsiä ei juuri huolleta, vaan geelit vaihdetaan kokonaan. Viimeksi minulla vaihdettiin geelit joulun väliviikolla, ja vielä ovat aivan mainioina pikkuhuollon ansiosta :) Ja ripset on vaan niin hyvät! Reissussakin pystyi olemaan rannalla ja lenkillä ihan ilman huolta meikkien leviämisestä ja silti huolitellun näköisenä. Äitikin ihastui näihin ja alkoi kyselemään, josko semmoiset luonnollisen näköiset olisi hänellekin hyvät, kun kestovärjäys ei tunnu pysyvän oikein kunnolla.

Insinööri vs. perunalaatikko

Näin se menee: insinööriä neuvotaan ottamaan asiansa vakavasti. Jo koulutuksen alkutaipaleella rönsyilevät kuvailut ja tekstinkyhäelmät kitketään tehokkaasti pois. Numerot ovat merkitseviä! Laskuista ei voi kiistellä! Parasta olisi, jos esität ja perustelet asiasi numeroina, annat bittien loistaa oman karismasi sijasta. Kannettava tietokone on erinomainen suojamuuri palavereissa, ei vaan tarvitse kohdata vastapuolen kannettavaa silmästä silmään. Ei auta unohtaa myöskään harmaata pikkutakkia/jakkua, jota ilman ei missään tapauksessa voi olla uskottava. Rohkeimmat käyttävät likaisen beigeä bleiseriä, mutta siinä leikitellään jo uran keston äärireunoilla.

Kerroin tässä taannoin rautakaupassa asioidessani olevani yrittäjä (ostin noutopihan puolelta jotain sorttia puuta). Myyjä kysyi, ai että kosmetologiko vai kampaaja kenties? Mitenkäs kauneusbisnekset sujuvat? Vastasin, etten tiedä niistä, kun olen diplomi-insinööri ja yritykseni harjoittaa liikkeenjohdon konsultointia. Myyjä meni hiljaiseksi ja naureskeli, että eipä kyllä uskoisi. Niin no, eivät kovin monet muutkaan välttämättä. (Se tosin kerrottakoon, että kyseisestä rautakaupan myyjästä tuli sittemmin ihan kelpo ystävä, jolta saan hienoja vinkkejä siihen, miten yrittäjän kannattaa tehokkaimmin hakata päätään seinään. Arvostan kokemusta ja neuvoja, kiitos.)

Hankkiakseni vahvistusta siihen, ettei ammatilaista ole pikkutakkiin katsominen, olen ahminut vahvojen, karismaattisten persoonien kirjoittamia ajatuksia. En ole vielä päässyt keskustelemaan heistä kovinkaan monen kanssa, mutta ehkä vielä joskus. Kirjallisuudessa sanotaan, että seinätapettiin sulautumalla ei niitetä menestystä. Että pitää uskaltaa olla erilainen, jotta edes jää mieleen. Lisa Sounio esittää hienoja ajatuksia Brändikäs-kirjassaan. (Lisa on muuten hieno tyyppi livenäkin, hänet nimittäin tapasin juuri ennen joulua.) Semmoista dilemmaa vaan pohdiskelen, että miten kummassa erottuva jää mieleen ja menestyy, kun suomalaisessa yhteiskunnassa pikkutakin harmauden kuluneisuuden aste on osaamisen ja uskottavuuden mitta? Tämä pätee myös ansioitumiseen yliopistolla tutkijana ja professorina. Kun kerran saat professuurin, osta pikkutakki, ällös siitä koskaan luovu. Pisteesi kohoavat akateemisten esi-isiesi silmissä, kollegat hiovat hiekkapaperilla omia kädensuitaan kuluneemmiksi idoliaan matkien.

Toisaalta... mikä on professuurin tarkoitus? Siirtää akateemista tietoa uusille elämännälkäisille (vaikkeivät luennolla siltä aina näytäkään) sukupolville, siirtää tunnustetut insinööriperinteet perunalaaria muistuttavine naamatauluineen eteenpäin vai innostaa uusiin löytöihin, innovaatioihin ja elämänkokemuksiin? Värikkäämpi patsastelija luentosalin edessä saattaisi kyetä pitämään porukan nyt alkuun vaikka hereillä, pientä liikettä lisäämällä ehkä jopa seuraamaan opetusta. Se on hyvä lähtökohta tulevaisuuden tekijöiden opastamisessa, eikö totta?

Mitä maan perivään insinööriin tulee, niin kukkivathan ne perunatkin ennen mukuloita. Ehkä tuota kautta voisi pitkittää vähän?

SoMe

Sain hepulin ennen joulua, kun tajusin mitä SoMe-lyhennys tarkoittaa. Ja kyllä, käytän työssäni sosiaalisia medioita joka päivä. Ja kyllä, yritystä on jopa kehuttu niiden käytöstä. Perustelen myöhäisherännäisyyttä tukan värin lisäksi sillä, että suomen kieli on ihanaa, ja minua ärsyttää sanojen lyhentely. Tulee mieleen tekstarivallankumous kirjoitusasuissa. Suomalaiset, kanssaihmiset. Ei voi olla niin kiire, ettei ehdi kirjoittaa sanaa kokonaan. Pliis!

Jossain yrittämistä käsittelevässä lehdessä oli juttua siitä, että sosiaaliset mediat eivät korvaa henkilökohtaista kanssakäymistä. Olen oikein samaa mieltä! Virtuaalimaailman eittämättömistä eduista huolimatta uskon kuplan puhkeavan seuraavan 5 vuoden sisällä, ja niin kuin trendit yleensä aaltoilevat, vuorovaikutuksen tärkeys tullee korostumaan. Ympäristövastuun ja ympäristötehokkuuden kuitenkin huomioon ottaen etäasiakkuudet eivät tule kaikkein suosituimmiksi keinoiksi, vaan paikallisuus korostuu myös verkostoissa ja osaamisessa. Tällä lailla kirjoitin syksyn alkupuolella yhdessä tulevaisuusseminaarin aloitustehtävässä. Mitäpä mieltä olette?

Olen välillä väsynyt esimerkiksi facebookin luomaan sosiaaliseen paineeseen. Pitää olla läsnä usein, päivittää statusta ja jakaa pieniä tietoja itsestään maailmalle. Tietääkö kukaan siellä silti, millainen olen oíkeasti? Epäilen! Olen välillä ollut pikkuista vaille poistaa koko oman profiilini käytöstä, mutta sitten taas juttelen jonkun entisen opiskelukaverin kanssa tai katson naureskellen jonkin kuvia. Tarinankerronnan perinne siis elää vahvasti, nyt vain virtuaalisessa muodossa. Onko se nyt synneistä suurin taas? Eihän minun tarvitse sinne laittaa semmoisia asioita, joita en halua! Itsekritiikki ja virtuaalimaailman pitäminen käsivarrenmitan päässä auttavat kestämään sosiaalisia paineita.

If you want real piece of me, just call and we´ll talk.

Suunnitelmat huiman seikkailureissumme eteen ovat käynnistyneet. Asia tuntuu jo astetta realistisemmalta, huikeaa! Luin niinikään eräästä johtajuus-ym.lehdykästä (MISTÄ Huittisista niitä oikein sikiää?!) life coachista, joka kovasti suositteli pitämään elämän tasapainossa ja tekemään sitä mistä tykkää. Alkupeleissä, meillähän on tiettävästi tämä yksi elämä vain, ja sen on riitettävä. Mitä muistelet kuoleman hetkellä? Kukkaron/pankkitilin sisältöä, vai kaikkia kokemuksia mitä sait kokea ja keitä ihhmisiä tapasit? Niinpä.

Nyt laitan ainakin koneen kiinni ja lähden täyttämään liikunnan osuutta elämässä :)

Polkuja ja uusia kujeita

Loma on tehnyt hyvää, vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että olen pähkäillyt työasioita ja lähinnä yrittänyt hallita niihin liittyvää ahdistusta lähes päivittäin. Pitkällä lenkillä vuoden viimeisenä päivänä, yksin juostessa omien ajatusten kanssa rauha yhtä-äkkiä laskeutui. Olen oppinut luottamaan intuitioon vahvasti jo aiemmin monenlaisten asioiden yhteydessä, niinpä nytkin asia oli yhtä-äkkiä selvä kuin pläkki. Arki ei luultavasti näennäisesti muutu heti miksikään, mutta pinnan alla kuohuu syvempiä puroja ja kuohuja, jotka pulpahtavat pintaan kevään aikana. Ensin varkain, kuin kivenkoissa pilkahtava vaahto maanalaisen puron noustessa näkyviin sammalen keskeltä, sitten räiskyvämmin, näkyvämmin... ja kunnes pärskeiden kastelulta ei voi enää välttyä eikä kosken kohinaa voi enää sulkea korvistaan. Asian etenemisestä lisää keväänmittaan, ei kaikkea voi paljastaa heti :)

Ahdistukseni työ-asioihin ja elämäntarkoitukseeni liittyen nousee monistakin eri asioista. Yksi oli havainto, etten yksinkertaisesti ole tyytyväinen nykytilanteeseen. Olen ajautumassa hiljalleen tilanteeseen, johon päätymistä olen yrittänyt vältellä: töitä, töitä ja stressiä. Niin pitkiä päiviä, ettei ehdi ikinä tapaamaan läheisiään, ettei jaksa illalla tehdä muuta kuin katsoa telkkaria. Niin "olevinaan kiirettä", että stressi täyttää päivät ja epähyvinvointi on taattu.

Olen löytänyt taannoisen eron jälkeen ihanan ihmissuhteen, mutta jos emme pidä varaamme, meillä on kohta molemmilla 8-16 työ ja illat kuluvat kersoja kyyditessä. En halua uskoa, että sellainen elämä pelkästään on tavoittelemisen arvoista. Ei työssä toki mitään vikaa ole, jollei se vie koko elämää. Ja haluan ehdottomasti lapsia tulevaisuudessa, mutta voisiko valita toisin? En ole nähnyt enkä lukenut nyt pinnalla olevaa EAT PRAY LOVE-elokuvaa, mutta aion kyllä. Pääsyy on kuitenkin, että ehkä minun ei tarvitse lukea elämänmuutoksesta ja oman polun etsimisestä. Ehkä voin elää sen itse. Lisäksi minulla on kotona oma keittiöpsykologi, kuten seuraava tarina osoittaa...

Muru oli uuden vuoden juhlien aikana jutellut saunassa henkeviä muutamaa vuotta vanhemman kaverimme kanssa (mies), jolla alkaa olla vauvakuume. Hän pohti, ettei halua olla vanha kääpä, kun omat lapset alkavat olla nuoruuden kukoistuksessaan ja menojalkaa vipattaa. Että jotain voisi mahdollisesti jaksaa tehdä sittenkin, kun lapset aikanaan muuttavat pois kotoa. Keskustelu oli selvästi saanut Murun miettimään: aikaisemmin hän ei ehkä ole pitänyt avioliittoa kovin välttämättömänä instituutiona, tai lasten hankkimista millään lailla kiireisenä/lähitulevaisuuden projektina. Minun alkuperäinen suunnitelmani taas oli olla 25-vuotiaana naimisissa ja vähintään ensimmäisen lapsen äiti. No, se suunnitelma nyt heittänyt häränpyllyä jo moneen otteeseen, mutta silti sisälläni itää pieni toive. Olen halunnut antaa Murulle tilaa kasvaa, enkä missään nimessä aio painostaa yhtään mihinkään... Ensinnäkin ajattelen, että kosinta on miehen työ. Piste. Toisekseen lasten hankinnan on hyvä olla molempien mielestä ajankohtaista ja tärkeää.

Muru halusi kuitenkin aamulla keskustella aiheesta, jolloin ilmi tuli seuraava seikka. Hänellä on ollut unelmana lähteä Amerikkoihin kiertelemään/asumaan vähäksi aikaa, jota ennen hän ei voi kuvitella vakiintuvansa sanan syvimmässä merkityksessä, vaikka tosissaan kanssani onkin (No parempi ollakin :) On tässä jo moneen otteeseen melkein 10 vuoden aikana kierrettykin kuin kissa kuumaa puuroa.. nyt kun olemme yhdessä, niin irti en päästä ihan hevillä :D). Ja että hän jakaa huoleni elämän oravanpyöräistymisestä. Ja haluaa minut mukaansa reissuun. Ensimmäisenä sisäinen minäni panikoi: APUA, heittäisimmekö kaiken tutun ja turvallisen? Miten asuntolainan maksu? Entä koiramme? Entä kesällä pakastettavat mansikat, kerättävät yrtit ja miten siskon lapset ja kummityttöni? Kontrollifriikkiminäni yrittää pakokauhistua vieläkin, tätä kirjoittaessani, mutta suurin asia viivan alla on tämä:

Päätimme lähteä ensi syksyksi Jenkkeihin kiertelemään ilman suunnitelmaa.

Pelottaa ihan kamalasti, mutta kaikki muu järjestynee tavallaan.