Joulumieli

Taas on se aika vuodesta, kun ihmiset hiki päässä metsästävät joululahjoja kauppakeskusten kuumuudessa. Kansantalous kiittää, mutta miten on oman joulumielen laita?

Olin eilen ottamassa vastaan joululahjoja vähäosaisemmille lapsille Kuopion K-market Kalakukon keräyspisteellä. Kuopion Nuorkauppakamari, jonka toiminnassa olen mukana koejäsenen ominaisuudessa, järjestää keräyksen tänä(kin) vuonna. Kolmen tunnin päivystysvuoron aikana tuli niin hyvä joulumieli, että aion ehdottomasti ottaa sekä keräämisen, että keräykseen osallistumisen osaksi omia jouluperinteitäni!

Ihmiset toivat lahjoja ihan mukavasti, ja osa jäi juttelemaan pitkiksikin toveiksi. Oli henkilöitä, jotka ovat huolissaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja  oli pienten lasten äitejä, joiden omat mukulat olivat saaneet viime vuoden aikana niin paljon lahjoja, että osa oli vielä koskemattomina laatikoissaan! Kiertoon vaan, mikä ihana ajatus!

Yksikin äiti kritsoi lahjatulvaa ja sukulaisten ostovimmaa: miten paljon yksivuotias oikeasti tarvitsee leluja, hän kun ei todellakaan ymmärrä lahjamäärän yritystä korreloida rakkauden kanssa. Sukulaiset hoi! Jos haluatte muistaa pikkulasten vanhempia, niin miten olisi lahjakortti: hoidan kullannuppua haluamanne viikonlopun tammi-helmikuun aikana. Tai sitten soittaa vanhemmille reilusti ja kysyä, josko lapsi oikeasti tarvitsisi jotain.

Ei lahjoituspisteellä sentään mikään vilinä koko aikaa käynyt, ja ehdin hyvin samalla neuloa yhtäkin tontuntekelettä eteenpäin. Samalla oli hyvä tarkkailla kauppakeskuksen aulassa ohikulkevaa ihmisvilinää. Yritin olla lähetyttävän näköinen (mitä se sitten tarkoittaakaan), mutta osa lahjakasseja raahaavista joulushoppailijoista väisti katsetta ja suuntasi mielenkiintonsa ennemmin seinille. Syyllisyyden pisto?

Ehkä ensi vuonna joku näistäkin muistaa pienen joulupuun ja tuo lahjansa sen juurelle. Loppujen lopuksi, kuten tuotteistaja Jari Parantainen perjantain koulutuspäivässä linjasi: muutosta ei synny, ennen kuin ollaan ihan kamalassa syyllisyyden suossa.

Iltaruuaksi piparitaikinaa!

Tämä on ollut ihanan jouluinen viikko! Sisko oli tyttöineen kalakukkokaupungissa kyläilemässä, ja olin etuoikeutettu harrastamaan tätskyilyä Kiiran 3 wee kanssa. Tätskyily on siis kaikkea tätin kanssa tehtävää (ja ainakin minun mielestä hirmu hauskaa :D). Leivottiin pipareita, ulkoiltiin, leikittiin barbeilla ja poneilla, askarreltiin joulukortteja ja kaikenlaista. Karla 3 kk oli hengessä mukana, ihana oli pikkuistakin nähdä. Tai ei ehkä enää niin kovin pikkuista.

Muutenkin koko viikko on mennyt joulufiilistelyissä. Oon väkertänyt joululahjoja ja joulukortteja, kehitellyt joulupiparireseptin ja testannut sitä (ja syönyt liikaa taikinaa). Mietittiin just Murun kanssa, että pitääkö niitä nyt paistaakaan? Parempaahan se taikina aina on! (Siis mikään ei oo muuttunut lapsuudesta.). Tehtiin myös ihka oikea piparkakkutalo, joskin sen kokoaminen jäi huomiselle, koristeiden pitää antaa kuivua. Tein sen "pieni talo preerialla"-kaavoilla, jotka THE piparkakkutaloarkkitehti-kaverini teki pyynnöstäni melkein kymmenen vuotta sitten. Nyt muokkasin kaavoja vähän, tämän vuotisesta tulee "pieni talo Linnanpellolla".

Odotus on sujunut aika hyvin eteenpäin, Taa-taa rummuttelee joululaulujen tahtiin ihan kuin äitinsäkin. Murukin tuntee potkut jo välillä, ja on ihan ihmeissään ja liikutuksissaan. Uusia huomioita on semmoiset, että ruokaa mahtuu kupuun kerralla entistä vähemmän. Ja odotettavissa on nälkä sitten taas kohta. Lisäksi yksi epämieluinen huomio, jonka tein saunassa perjantaina. Napa on levinnyt viiruksi! (Oon aina tykännyt navastani, joka on aika pieni ja sievä, ja siinä on minulle tärkeäksi muodostunut leppäkerttu-napakoru.) Nyt sitten leppiksellä on entistä isompi kolo vahdittavanaan...

Odotuskirjan isälle-osiossa sanottiin, että "puolisosi saattaa yrittää touhuta liikaa. Nyt sinun on aika ottaa ohjat käsiisi ja hoitaa kaikki raskaat työt. Laita odottava äiti lepäilemään aina kuin mahdollista, ja nosta kaikki painavat taakat hänen puolestaan." Isälle-osio, oi raamattuni! Täällä sitä kellotellaan sohvalla teekupin kanssa ennen kuin huomaankaan, ja vaikka haluaisin käydä kaupassa, niin "saattaa olla liian painavia maitopurkkeja, minä käyn!". Jaiks, oon raskaana, en sairas!

Tulee näistä odotusajan rajoituksista ja varoituksista mieleen mummon tarinat. Siellä sitä oli käyty iltalypsyllä, sitten yöllä synnytetty kätilön kanssa samalla, kun mies oli havissut tuvan nurkassa kuin haavanlehti. Aamusella ruispuuroa nassuun, lapsi vedetty lakanoilla vartaloon kiinni ja eikun suursiivoukseen emännän avuksi. Sen verran oli ylimääräistä taukoa saanut pitää maton tamppauksen lomassa, että sai vauvan välillä imettää. Ja ihan on elossa ja vahvana elontielle selvinneet molemmat, sekä äiti että lapsi.

Tosin, ei kai sitä nykyisin tarvitse välttämättä rehkiä ihan tuolla tavalla ja siten vaarantaa omaa eikä lapsen terveyttä, vaan olen kyllä sitä mieltä, että moni synnyttäjä voisi ylipäätään olla terveempi, jos liikkuisi odotusaikana pikkuriikkisen enemmän. Nyt tää painus ainakin lenkille!

Dresscode: Teltta ja kalsarit

On aika hiukan päivittää tilannetta ja raottaa salaisuuden verhoa. Puolivälin rajapyykki odotuksen ihmemaassa on ohitettu, ja valtakunnassa kaikki hyvin. Muutamat ovat kyselleet, että kirjoitanko odotuksesta blogia. No, en tähän mennessä. Bloggailua on jo työn puolesta ollut moneen eri suuntaan, mutta eilen koin taas hömppätarveherätyksen. Asiallisuutta on ollut ilmassa ihan liikaa!

Pikakelauksena tässä vaiheessa voin kertoa, että alkuraskauden ällötystä lukuunottamatta tähän asti on mennyt oikein hyvin. Tai kokonaisuudessaan. Sitten voikin listata kaikkia kivoja lisämausteita: reiluun kuukauteen en voinut tässä välissä liikkua reippaasti, kun kiinnikkeitä vihloi niin peijakkaasti. Tietyt ruuat aiheuttavat spontaaneja puistatuksia ajatellessakin. Hemoglobiinit tippuivat neljässä viikossa 30 pykälää päätyen sadan kieppeille, jonka ansiosta elin sitkeässä harmaudessa ja väsymyksessä, jonka vaan ajattelin kuuluvan asiaan. Rautakuuri on onneksi tainnut alkaa purra, ja alan taas nähdä väreissä. Helpotus! Eli kaiken kaikkiaan oikein hyvin on mennyt, mitä nyt rinnat aristaa ja ummetus on erittäin epämieluinen seuralainen. Ja nyt se ilo vasta alkaakin, kun maha kasvaa koko ajan enemmän. Yritän taistella äitiysvaatteiden kertakaikkista tylsyyttä vastaan, mutta yleinen dresscode tuntuu olevan legginssit (tyttö, sulla on kalsarit jalassa!) ja epämääräisesti telttaa muistuttava kauhtana. Jos joku tietää ihania äitiysvaatekuvia vaikka netistä, niin pliis linkatkaa! Pistän ompelukoneen laulamaan välittömästi...

Edellisesta ultrasta kävi ilmi, että vaikka luulimme odottavamme vauvaa, teletappi sieltä näyttäisi olevan olevan tulossa. Kaverit antoivat tulokkaalle nimeksi Taa-taa, jonka on jäänyt elämään projektinimenä ainakin toistaiseksi. Onneksi parin viikon päästä rakenneultra varmaan päivittää tilannetta, josko saataisiin maailmaan aikaiseksi kuitenkin yksi pieni ihmistaimi. Jos ei, niin onpahan kaverilla vetokoukku valmiina päänupissa, jos synnytyksessä tulee tiukat paikat. Ilo se on pienikin ilo.

Muru on ollut ihailtavan kärsivällinen ja huolehtivainen koko odotuksen ajan. Hän näyttää kovasti lohduttavalta silloinkin, kun ei varmaan tajua hölkäsen pöläystä mistä puhun. Esimerkki: Oltiin varmaan kolmatta päivää Nykissä, kun minä herätin sen vollottamalla kovaan ääneen. Keskustelu meni näin:

Muru: Kulta, mikä sulla on?

Minä: Mulla on niin paha olo, minä haluan koti-i-i-i-iii---nn. Yhyy--yyy. (Hyvää lomaa vaan Murulle..)

Muru: Rakas, pitäiskö sun syödä jotain, mitä haluaisit? Voin käydä hakemassa.

Minä: Ei se mitään auta, ei mun tee mieli mitään. Yh-yyy. Miks on näin harmaavarpunen? Yh-yyy... Mun tekis mieli kasvissosekeittoa ja mantelileipiä maksamakkaralla.

Muru: Eikö jugurtti tai vaikka hedelmä auttais kuitenkin?

Ja eihän ne tietysti onnistuneet, kun ei ollut hotellissa keittiötä, missä alkaa väsäämään. Ensiapuna toimi sitten päälliset (kaalinlehtiä kinkulla ja juustolla) ja omput sekä jugurtti (tääkin on tämmöstä lirua, mä haluan lidlin kreikkalaista...Yhyy). Mutta kuten sanottua, tuo aika on mennyttä ja kasvisosekeittoa meillä onkin tuon kuukauden reissun jälkeen tehty parhaillaan pari kertaa viikossa :) Siihen en vaan kyllästy, namsk!

Tämä hömppätarveherätys syntyi siis eilen syvällisen keskustelun tuloksena, kun Murun kanssa lojuttiin sohvalla ja pohdittiin syntyjä syviä. Oli herättävä hetki, kun taas kohtasi toisen ihan vilpittömin mielin, ilman kiirettä. Vain ihanasti somistettu puhdas koti ympärillä ja kynttilät palamassa, vain me kaksi juttelemassa ilman radiota tai telkkaria tai mitään. Otamme tämän tavaksi, molempien mielestä tosi hyviä keskusteluja ja rehellistä kohtaamista.

Lisää keskustelun annista seuraavassa numerossa...

Kusiset paikat

Olen viettänyt hiljaiseloa Grenellen suhteen, kun Viherpesua-blogin haastattelusarja on vienyt kiitettävästi aikaa. Eilen kuitenkin aloin pohtimaan asiaa, josta nyt on ihan pakko kirjoittaa...

Koko ajatushan lähti pikkulenkillä, jonka tarkoitus oli käyttää koira ulkona pikaisesti ennen asioille lähtöä. Kuten tavallista, jos on jonnekin pieni hoppu, niin koirahan löytää juuri silloin kaikkein mehukkaimmat tuoksut ja postit (vai tuntuuko se vaan siltä?). Joka paikkaan piti lirauttaa omat puumerkkinsä ja vahvistaa reviiriään... Enkä voinut olla miettimättä: mikä erottaa meidät ihmiset koirista?

Yleisissä vessoissa (kokemukseni rajoittuu naisten puolelle) näkee usein I was here-tekstejä söherrettynä tussilla vessapaperirullatelineeseen (kauhean pitkä sana muuten -eläköön yhdyssanat!) tai kopin seinään. Mikäli kävijä on ollut oikein voimaintunnoissaan, puumerkki on jätetty isolla ja vieläpä omalla nimellä varustettuna. Mikä vessassa viehättää jättämään jälkensä seuraavilla kulkijoille? Saako toisten "samalla asialla" käynti ihmiset merkkaamaan reviirinsä: hahaa, minä olin täällä ensin!? Vai onko se vaan paikka, jossa ihminen viettää pienen huokaisun hetken kiireen keskellä?

Nykyisin tussilla piirtely lienee jäänyt vähemmälle, sillä manuaaliyhteiskunnasta on myös tämän primitiivisen reviirinmerkkauksen kohdalla siirrytty virtuaaliaikaan. Älypuhelimissa on sovelluksia, jotka jatkuvasti päivittävät omistajansa olinpaikkaa facebookiin. Tehokasta oman olinpaikan alleviivausta! Kun facebookissa fontti on melko muuttumaton eikä kokoa siis pysty oman voimaintunnon mukaan säätämään, on populaation arvojärjetysrankkausongelma ratkaistu sovelluksella, jossa yhdessä paikassa useimmiten käymällä voit olla paikan kuningas. Aikataulutuskin on sinänsä ratkaistu, että virtuaalisovellukset toimivat koko lailla helposti ilman suurta omaa panosta.

Pohdimme yhden kaverin kanssa juoksulenkillä, ovatko ihmiset nykyisin viisaampia (ja kyse ei ollut fiksuudesta, vaan tiedonmäärästä: siitä, että jokainen löytää tarvitsemansa tiedon nopeasti vaikka googlettamalla)? Jos ennen tuli kinkkinen ongelma vastaan, soitettiin kaverille tai sukulaiselle, käytiin kirjastossa tai kysyttiin naapurilta. Nyt mennään koneelle, kirjoitetaan pari hakusanaa, ja kappas! Diagnoosi on valmis. Tulimme ystävän kanssa siihen tulokseen, että knoppitiedon määrässä varmaan joo, mutta yhtä kaikki sosiaalinen älykkyys lienee kokenut kovan kolauksen.

Kaikesta virtualisoinnista huolimatta ihmisellä tuntuvat kuitenkin olevan samat eläimelliset tarpeet merkata reviiriään ja jättää omat jälkensä maailmaan. Loppujen lopuksi, olemassaolosta ja unohtumisen pelostahan kaikki lähtee. Henkilö on olemassa, kun hän on osa tiettyä yhteisöä.

Hienoa olla.

Tästä päivästä sitä on unelmoitu viimeiset vuodet. Että on valmistunut tai että on maailmanmestarikansaa, hienoja asioita kaikki  tyynni. Eihän minusta diplomi-insinööriä pitänyt tulla, mutta kai sitä jotain paloa aihetta kohtaan piti olla, kun kuutta matikan kurssia on tentitty kolmattakymmentä kertaa. Ja tämä asia julkisesti myönnetty, ja nyt jo päälle naurettu (vaikka ei muutamanakaan päivänä oikein naurattanut). Huumoria nainen tarvitsee kuulemma, ja punaiset korkokengät <3

Aina ei ymmärrä asioiden syvintä olemusta ennen kuin jälkikäteen. Voi olla, että seinät kaatuvat päälle tällä nimenomaisella hetkellä moneenkin otteeseen, skeptisyys valtaa mielen ja elämän mielekkyys tai kokonainen tarkoitus -on kateissa. Sitten jälkeenpäin, asioiden alettua selvitä, huomaakin, että lyhyt aikahan se oli. Tai huomaako sitä enää myöhemmin ollenkaan, ahdistusta ja tuskaa? Ehkä päiväkirjaa lukiessa joskus hymähtää, että tuolloinkin oli niin lasit silmillä, ei nähnyt nokkaansa pidemmälle. Ei uskonut, että siitä vielä selvitään, mutta hyvinhän siinä kävikin. Jostain luin, että elämä on kuin räsymatto: välillä on tummempaa raitaa, mutta kokonaisuuden kannalta ne ovat välttämättömiä ryhdittäjiä. Niin kait se sitten on.

Vaaleanpunaisempaakin raitaa on onneksi havaittavissa synkimmänkin epätietoisuuden hetkellä. Lauantaina oli ihanat juhlat, niin omannäköiset kuin olla ja voi. Oli vaaleanvihreää ja pinkkiä, vieraat mitä rakkaimpia ja ohjelmaa juuri niin hauskasti, kuin olin toivonutkin. Sukulaisista ja lähipiiristä kuoriutui pikkuisen heittäytyjiäkin! Valmistujaisissa lausuttiin runoja lounaismurteilla ja ilman, kuunneltiin kyyneleet silmiin saavia lauluja, pidettiin puheita, askarreltiin, harjoiteltiin tanssimaan argentiinalaista tangoa, jumpattiin, esitettiin, syötiin teekkarikakkua ja leivoksia, vaahtokarkkeja ja ruisnappeja. Kaikki olivat ihania, kiitos! Monessa yhteydessä kävi ilmi, että yllätyshän tuo alavalinta oli, kuten koko valmistuminenkin, mutta että olen rakas heille siitä huolimatta. Ajatus vahvistuu päivä päivältä: Do it in your way, or not at all.

Tänään kävin sitten haastattelemassa Kuopion yhtä ympäristöihmisintä, mitä ympäristöliiketoimintakenttään tulee. Kirjoitan toiseen blogiini (http://www.viherpesua.blogspot.com/) ympäristövastuuaiheista haastattelusarjaa, jonka tiimoilta kutsun itseäni eri tahojen kanssa jutustelemaan. Oli mielenkiintoista jutella asioista niiden oikeilla nimillä ihmisen kanssa, joka selvästi tietää mistä puhuu, ymmärtää samat skeptisyyden ansat, joihin välttämättä törmää hakatessaan päätään seinään oikeana pitämänsä asian puolesta. Tässäkin keskustelussa tultiin siihen tulokseen, että matkailu avartaa omaa näkökantaa... muttei se Suomessa ympäristöalalla toimivalle aina ole pelkästään positiivinen asia. Oman työnsä mielekkyyden etsiminen kun saattaa olla lopun alkua (tai psykologilähteen mukaan kylläkin ammatillisen itsetunnon kasvamiseen tarvitaan aina ajoittainen romahdus).

Romahduksia tukemaan tarvitaan hirmu hyviä kavereita ja tehobiisejä. Tämän viikon alkuun ängätyn tehobiisin myötä haluan toivottaa yhdelle rakkaalle ihanaa reissua! http://www.youtube.com/watch?v=izBbP2kro-c Pitäkää toisenne elossa siellä ;D

Mummo

Kävin tänään mummon luona ruokailemassa ja keskustelemassa elämää syvemmistä asioista. Mummot ovat aivan liian aliarvostettu mielenterveydenhoitovara. Parin tunnin purpatuksen jälkeen asiat loksahtelevat omiin mittasuhteisiinsa, mieli on keveä ja olo rauhallinen. Mummo kertoo aina tarinoita elämästään ja Kuopiosta, jossa hän on tehnyt työuransa, ja nähnyt siinä sivussa kaikenlaista. Mummo sanoo, niin kuin asiat ovat. Ja tekee vielä ihanaa, konstailematonta ruokaa! Sitä syödessä tulee turvallinen olo. Ja täysi, mutta se ei liene yllätys kenellekään mummo-sukupolven luona kyläilleelle :)

Siskolle tehdystä kietaisumekosta piti vähän lyhentää helmaa. Leikatusta osasta näpräilin tuommoisen kukkasen koristeeksi paitaan tai vaikka kampaukseen. Koruneulaa ei ollut kotosalla, niin ompelin taakse ihan hakaneulan kiinni -eihän se sieltä onneksi kenellekään näy. Toivotaan että pysyy kiinni vaan hyvin! Helmaa jäi vielä jäljelle, voisin sommitella itelle saman tyyppisen, sen verran aurinkoinen siitä tuli.

Ai niin, postista tulla pätkähti tuo tutkintotodistuskin, eli nyt olen virallisesti diplomi-insinööri. Tuntuu hyvältä. Joskus kylläkin huomaan ajattelevani, että kerkesinpäs valmistua, ennen kuin NE huomasivat minun olevan siellä. Vähän niinkuin salaa :) Vaikka opiskelu on tuntunut välillä kivireen vetämiseltä, niin tähän sitä on vaan tultu. Työnhaku on nyt kiivaasti päällä... vaikkakin totuuden nimissä tuntuu siltä, etten ole työtön, palkaton vain.

Otin nimittäin Cosmopolitanin vinkistä vaarin, ja aloin valmistella astetta ammatillisempaan blogiini (http://www.viherpesua.blogspot.com/) haastattelusarjaa ympäristövastuuasioista. Olen kutsunut itteni juttelemaan asioista erilaista näkökulmaa edustavien tahojen kanssa, ja parhaillaan haastattelujen jatkuessakin kirjoittelen juttutuokioista blogimuotoisia kirjoituksia. Tämä on ollut jo tähän mennessä hurjan antoisaa ja mielenkiintoista! Ihmiset suostuvat haastateltaviksi oikein mielellään, ainakin tähän mennessä! Hommaa siis riittää, mikä on hyvä asia, ettei pääse jumahtamaan kotiin. Eikä sitä tiedä, mitä tästä vielä poikii. Elämää suurempia ideoita vaikka.

Perinteisesti viikonlopun tehobiisi näin perjantai-iltapäivän kunniaksi. Tänään vuorossa iki-ihanan Elviksen I can´t help falling in love with you http://www.youtube.com/watch?v=Po5wrJ8TujM.

Rakkautta viikonloppuun!

Smells like teen spirit

...Ja kirjaimellisesti. Kävin tänään kiertelemässä Taitaja2011-kisoissa Kuopiohallilla. Kaikesta mielenkiintoisuudesta huolimatta yksi asia painui lähtemättömästi mieleen. Kun tuhansia teineä pakkautuu samaan tilaan, nenää kutittavilta hajuhaitoilta ei voi välttyä. Siis deodorantti on keksitty, use it! Ja henkilökohtainen hygienia...uuh, ei se suihkussa käynti oletettavasti NIIN kamalasti vaadi!

Siitä huolimatta, olin kisoissa ihan innoissani. Miten taitavia nuoria! Erityisesti tykkäsin kampaamo-osastosta (finalistit tekivät gaala-kampauksia), kondiittoreista ja ravintolakokki-osastosta, jossa oli menossa fine diningit. Ystävällinen työntekijä tuli meille selittämään mitä tapahtuu, ja mitkä ovat pääraaka-aineet. Siinä kyytönkylkeä, raparperimousseja ja valkosuklaasorbetteja katsellessa tuli vesi kielelle ja maha muisti yhtä-äkkiä, että lounasaika oli jo ollut jo mennyt. Onneksi oltiin siinä vaiheessa kierrelty jo muuallakin, että alettiin suuntailla paremmille lounasseuduille.

Harmittaa ihan kamalasti, ettei kamera ollut mukana. Olisi saanut tosi inspiroivia kuvia! Ollaan alettu Murun kanssa tosimielellä pohtia pokkarin ostoa kaveriksi digijärkkärille, sitä kun olisi huomattavasti mukavampi kantaa mukana ja kuvia tulisi tosiaan otettua muutenkin. Digijärkkäri palvelee parhaiten, kun sen ottaa varta vasten johonkin tapahtumaan yms mukaan, mutta spontaania kuvausta sillä tulee harrastettua ihan liian vähän.

Ja hei loppuun vielä ilouutisia valmistujaismekosta! Hoviompelijan blogista näkyy edistysmisaskelia :)