Pienistä iloista isoja tunteita

Istun parhaillaan coffarissa tekemässä töitä (ja näköjään sivuhuomautuksena vähän jotain muutakin). Se on kumma, miten yleisessä hälinässä pystyy keskittymään paljon paremmin, kuin toimistolla, jossa joku yksittäinen kovaääninen tekee hommiaan. Noh, onneksi on olemassa kahvilakulttuuri (edes jonkinmoinen).

Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi pikkumimmiä, jotka ovat näköjään lähteneet keskenään vähän humpsuttelemaan kaupungille. Ompputietsikan näytön takaa on hyvä stalkkailla lähipöytien tapahtumia, osittain siksi kahvilatyöskentelystä tykkäänkin. Joka tapauksessa, mimmit totisesti osaavat nauttia elämästä! Tässä vähän vanhemmillekin humpsuttelijoille ohjenuoraa ja muistinvirkistystä (itse ainakin liian monesti nykyisin käyn kaupungissa ”ohimennessä” ”hoitamassa pikaisesti asioita”.

1. 1. Ensin otetaan häpeämättömän isot jätskiannokset kinuskikastikkeella ja strösseleillä. Päälle niin paljon kermaa kuin mahtuu. Lisukkeeksi suurimmat suklaahippukeksit, mitä tiskistä löytyy.

2. 2. Asettaudutaan kivaan pöytään (takit pois, laukut tarkasti näkyville, huivi nätisti kaulan ympärille). Asiaan kuuluu iloinen hyrinä ja vähän voivottelua (siis mun tukka on ihan sekaisin à Kalpa-pipo saa jäädä päähän, mutta sehän onkin tässä katukuvassa ihan muodikasta näköjään).

3. 3. Seuraavaksi herkutellaan antaumuksella, puhutaan missä kaikissa paikoissa halutaan käydä (ensiks hooämmälle, sitte dinskuuhun ja lindexille). Kun selvyys etenemisjärjestyksestä on saatu, tirskutaan pojille (entäs se meijjän luokan se ja se…! No mä kuulin et Mira tykkää siitä ja siitä).

Oih, ihana kiireettömyys ja hömpsöttely! Siihen minäkin aion panostaa tämän viikon perjantaista eteenpäin, kun jään äitiyslomalle! Koko talvi on mennyt ihan hirveän nopeasti, tuntuu että joulu oli ihan vasta. Ja nyt kevät on hiipinyt ihan varkain, iltaisin on ihan valoisaa jo aika myöhään ja päivällä aurinko pilkistelee ihanasti. Upea aika jäädä lomailemaan!

Sen vähän, minkä Taa-taa antaa  nukkua (yöllä on TOSI mukavaa jumpata niin, että koko maha hytkyy puolelta toiselle), nään kaikenlaisia unia synnytyksestä ja sen jälkeisestä ajasta. Kaikki on joka kerta onneksi mennyt ihan hyvin J. Hereillä ollessa haaveilen hikiliikunnasta ja tunnistettavasta vyötäröstä. Voi, vyötärö! Joka aamu sitä kaipaan, kun pengon vaatekaapista päällepantavaksi jotain kivaa sen sijaan, että pukisin väljemmillä kriteereillä päälle mitä mahtuu. Naiseus on säilytettävä; periaatteista ei voi tinkiä, vaikka koko olisi määräaikaisesti luokkaa ”muumi”.

Pienokainen siis kasvaa muhevasti ja ilmeisesti voi oikein hyvin. On kai totta, että varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla miettii syntyjä syviä omaa lapsuuttaan ja varsinkin suhdettaan omaan äitiin. Olen muistellut lämmöllä keväisin tehtyjä eväsretkiä luontoon (kerran nähtiin sammakko pönöttämässä pienessä jokipahaisessa, vaikka ympärillä oli vielä lunta!) ja kaupungistelureissuja, jolloin käytiin ihanasti kahvilla (ja sain jättijätskiannoksen!). Tuntuu, että tärkeimpiä tai ainakin helpoimmin mieleen painuneita asioita ovat olleet ihan tuommoiset yhteiset tekemiset. Äiti on siis ainakin onnistunut opettamaan minulle monen muun asian ohella pieniä iloja J

Nyt jatkan työntekoa, mutta mainittakoon vielä, että ilmeisesti pikkuhumpsuttelijoidenkaan sokerinsietokyky ei ole pohjaton: puolikkaat keksit jäivät syömättä, mutta fiksut likat pyysivät mukaan paperipussin ja pakkasivat jämät mukaan myöhemmin murusteltaviksi. 

Oh-lalaa *huulien mutristelua kohtalokkaasti* Be a woman.

Olen lukemassa parhaillaan Suvi Tirkkosen "Himoitse, leiki ja rakasta" -kirjaa. Kirja käsittelee nykyisin niin tunnistettavia parisuhteen ongelmia ja miten yksi pariskunta on löytänyt niihin ratkaisun. Alleviivaan ja allekirjoitan :) Naiseus ja oma hyvä olo kunniaan! Nainen, vaikka töissä olisi piinkova uranainen, niin sitä ei tarvitse olla kotona. Kotona saa olla herkkis, naisellinen ja hömppä, jos siltä tuntuu.

Minulla on ainakin selvästi taipumus kantaa vastuuta asioista, jotka eivät minulle kuulu tipan vertaa. Osa kiinnostaa yleisellä tasolla, osa välillisesti tyyliin "jos sä menet omia menojasi, onkohan minulla tänään tyttöilta?" ja osa ei pätkän vertaa, mutta niinpä vaan huolehdin ja kyselen. Miksi ihmeessä? Suhteen alussa päätin, etten ainakaan kanna huolta toisen asioista, en odota mitään (koska olen itsellinen nainen ja tulen mainiosti toimeen ihan keskenäni) ja nautin vaan suhteessa olemisen ihanista puolista, koska niitähän riittää. Olen vähän lipsunut tästä päätöksestä!

Tirkkonen kirjoittaa kirjassaan, että vastoin kuin edellisten sukupolvien kohdalla (historian opettajan koulutus kuultaa hienosti peilauksissa!), nykyisin suhteessa ollaan huvin vuoksi. Molemmat osapuolet tulisivat oikein mainiosti toimeen yksinkin, mutta ovatpahan päättäneet olla yhdessä, koska se on kivempaa. Tai ainakin sen pitäisi olla. Monissa tapauksissa vaan harmaa ankeus on vallannut arjen, ja eipä ihmetellä enää yhtään niitä erotilastoja tarkastellessa. Jos kuitenkin pääsisimme niistä vastuunkantajan/mukanahiimailijan tai minkä lie painolastin kuorruttamista roolimalleistamme ja ihan oikeasti miettisimme, mikä tekee meidät onnellisiksi? Ensin itsen (aseta happinaamari ensin itsellesi...) ja sitä kautta toisen (...ja vasta sitten vierustoverillesi). Ei kuitenkaan kannattane alkaa huolehtia toisen onnellisuudesta, muuten kuin ettei nyt itse varsinaisesti seiso sen tiellä...

Onneksi hankin kirjan käsiini, ennen kuin takana on 20 vuoden onnettomuus, vaan ennaltaehkäisevää elämästä nauttimista voi alkaa harrastella hetimiten. Ei sitten harmitakaan niin paljon vanhempana. Eikä kuullosta yhtään hullummalta nytkään :)

Voisin aloittaa huomenissa naisellisuudesta nauttimisen pukemalla uuden koteloisen pilkkumekon, jonka tilasin Olivia Rougen nettikaupasta. Jos se mahtuu päälle... Viimeksi reilu viikko sitten sovittaessa vielä mahtui. Kyseessä ei ole mikään äitiysmalli tosin, että saattaapa olla jakautumisen jälkeen pieni kavennusurakka edessä...

Naiseudesta ja sen linkityksestä kirjaan vielä muutama ajatus. Tirkkonen ihmettelee, miten suomalainen nainen ei yksinkertaisesti omaa eurooppalaisille äidinmaidon mukana virtaavaa ajatonta tyylitajua. Jostain syystä täällä on totuttu kiristämään huivia tiukemmalle leuan alle, kun ranskalaiset kanssasisaret ovat sitoneet huivinsa elegantille solmulle hulmuavien hiusten lomaan.

Textbook-raskaus

Kaitpa ne jotain tietävät, on pakko myöntää, kun oireilut ja kehitysaskeleet menevät viikko viikkolta raskauskirjan mukaan. Ällistyttävää! Olisin luullut olevani vähän enemmän oman tieni kulkija. Toisaalta, varmaan tässä tapauksessa on huojentavaa kuulua suloiseen keskitien kulkijoiden massaan. Mutta silti, jos joku haluaa tietää, mitä minulle kuuluu, niin voi googlettaa raskausviikon 28. Sieltä löytyy. Ja sitä edeltävä check list edellisiltä viikoilta :) Kyllä, jalkoja keräillään nurkista, kun lonkat tuntuvat irtoilevan. Kyllä, herään vähintään kolme kertaa yössä joko mylläävän beibin ja/tai vessahädän takia. Ja kyllä, pukeutumisessa mennään "sillä mikä mahtuu"-linjalla. (Mutta järkeviin kenkiin en ole antautunut, mikä laskettaneen eduksi?)

Olen myös harrastanut kivaa! Viime lauantaina olin Fengshuisuunnittelu Tuntun järjestämällä fengshuin perusteet-kurssilla. Päivän aikana teimme virittäviä energiaharjoituksia, opiskelimme fengshuin perusteita ja saimme käytännön vinkkejä siitä, miten kotona nyt sitten kannattaisi alkaa rymsteerata, mikäli siihen ilmenee äkillistä halukkuutta. (Minulla ilmeni, koko sunnuntai meni siivotessa ja fiilistellessä.)

Päivä oli ihana! Ihan kuin rauhallinen kupla keskellä kiirettä ja tohinaa. Oli äärettömän mukavaa vain olla ja noudattaa Marin vinkkiä: älkää tänään yrittäkö ymmärtää, ottakaa vain vastaan. Hyvänä esimerkkinä edellä mainitusta toimi päivän aloittanut rentoutumisharjoitus, jossa lähdettiin mielikuvamatkalle oman sielun unelmakotiin. Ihan järkeilemättä otin vastaan mielikuvat, joita matka toi mukanaan. Tuli vastaan yllättäviä asioita. En tiennyt, että mielikuvakotini on sellainen (mutta se olikin oikeastaan tosi nasta ja kodikas!).

Päivän jälkeen kotona on tapahtunut jonkin verran muutoksia, joista kaikki eivät todellakaan näy päälle päin. Siivosin yhdeltä istumalta muutaman kaapin, josta lähti yksistään jonninjoutavaa paperia pari viikonloppukassillista keräykseen. Samoin tuli vaihdettua eteisen lamppu (ollut palaneena ehkä 3 kk) ja puhdistettua ilmanvaihtokanavat (pitänyt tehdä jo syksystä asti). Tällä viikolla olemme myös löytäneet keittiöön maton, valinneet keittiön mummokaappiin vetimet ja hankkineet kylppäriin korin shampoopulloille. Kaikki nämä ovat odottaneet vuoroaan jo 2 vuotta. MUTTA! Etsinnöistä huolimatta sopivia ei ole tullut vastaan, nyt ne löytyivät kaikki vieläpä samasta kaupasta ilman minkäänlaisia kompromisseja. Matto esimerkiksi on aivan erilainen, mitä olemme sen pari vuotta miettineet, mutta nyt löytynyt on mielestämme täydellinen. Ja mikä tärkeintä, viime lauantain ansiosta ymmärrä, miksi keittiöömme piti löytyä tämä yksi ja ainut oranssinpunertava matto pinkeillä kuvioilla. Maa tarvitsee tulta, siksi aikaisemmin katsomamme beiget eivät ole tuntuneet oikeilta.

Mutta oi aurinkoisuutta! Tänään pakkasesta huolimatta paistoi aurinko, ja mieli virkistyi monta astetta! Ja todistettavasti talitintti lauloi, eli IHAN KOHTA on kevät! Olo oli melkein kuin tonnikeijulla, niin kovasti hymyilytti pinkeästä takista ja michelinukko-käsivarsista huolimatta :)

Pistän vielä muutaman kuvan illalla, kun tulen lenkiltä.

Joulumieli

Taas on se aika vuodesta, kun ihmiset hiki päässä metsästävät joululahjoja kauppakeskusten kuumuudessa. Kansantalous kiittää, mutta miten on oman joulumielen laita?

Olin eilen ottamassa vastaan joululahjoja vähäosaisemmille lapsille Kuopion K-market Kalakukon keräyspisteellä. Kuopion Nuorkauppakamari, jonka toiminnassa olen mukana koejäsenen ominaisuudessa, järjestää keräyksen tänä(kin) vuonna. Kolmen tunnin päivystysvuoron aikana tuli niin hyvä joulumieli, että aion ehdottomasti ottaa sekä keräämisen, että keräykseen osallistumisen osaksi omia jouluperinteitäni!

Ihmiset toivat lahjoja ihan mukavasti, ja osa jäi juttelemaan pitkiksikin toveiksi. Oli henkilöitä, jotka ovat huolissaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja  oli pienten lasten äitejä, joiden omat mukulat olivat saaneet viime vuoden aikana niin paljon lahjoja, että osa oli vielä koskemattomina laatikoissaan! Kiertoon vaan, mikä ihana ajatus!

Yksikin äiti kritsoi lahjatulvaa ja sukulaisten ostovimmaa: miten paljon yksivuotias oikeasti tarvitsee leluja, hän kun ei todellakaan ymmärrä lahjamäärän yritystä korreloida rakkauden kanssa. Sukulaiset hoi! Jos haluatte muistaa pikkulasten vanhempia, niin miten olisi lahjakortti: hoidan kullannuppua haluamanne viikonlopun tammi-helmikuun aikana. Tai sitten soittaa vanhemmille reilusti ja kysyä, josko lapsi oikeasti tarvitsisi jotain.

Ei lahjoituspisteellä sentään mikään vilinä koko aikaa käynyt, ja ehdin hyvin samalla neuloa yhtäkin tontuntekelettä eteenpäin. Samalla oli hyvä tarkkailla kauppakeskuksen aulassa ohikulkevaa ihmisvilinää. Yritin olla lähetyttävän näköinen (mitä se sitten tarkoittaakaan), mutta osa lahjakasseja raahaavista joulushoppailijoista väisti katsetta ja suuntasi mielenkiintonsa ennemmin seinille. Syyllisyyden pisto?

Ehkä ensi vuonna joku näistäkin muistaa pienen joulupuun ja tuo lahjansa sen juurelle. Loppujen lopuksi, kuten tuotteistaja Jari Parantainen perjantain koulutuspäivässä linjasi: muutosta ei synny, ennen kuin ollaan ihan kamalassa syyllisyyden suossa.

Iltaruuaksi piparitaikinaa!

Tämä on ollut ihanan jouluinen viikko! Sisko oli tyttöineen kalakukkokaupungissa kyläilemässä, ja olin etuoikeutettu harrastamaan tätskyilyä Kiiran 3 wee kanssa. Tätskyily on siis kaikkea tätin kanssa tehtävää (ja ainakin minun mielestä hirmu hauskaa :D). Leivottiin pipareita, ulkoiltiin, leikittiin barbeilla ja poneilla, askarreltiin joulukortteja ja kaikenlaista. Karla 3 kk oli hengessä mukana, ihana oli pikkuistakin nähdä. Tai ei ehkä enää niin kovin pikkuista.

Muutenkin koko viikko on mennyt joulufiilistelyissä. Oon väkertänyt joululahjoja ja joulukortteja, kehitellyt joulupiparireseptin ja testannut sitä (ja syönyt liikaa taikinaa). Mietittiin just Murun kanssa, että pitääkö niitä nyt paistaakaan? Parempaahan se taikina aina on! (Siis mikään ei oo muuttunut lapsuudesta.). Tehtiin myös ihka oikea piparkakkutalo, joskin sen kokoaminen jäi huomiselle, koristeiden pitää antaa kuivua. Tein sen "pieni talo preerialla"-kaavoilla, jotka THE piparkakkutaloarkkitehti-kaverini teki pyynnöstäni melkein kymmenen vuotta sitten. Nyt muokkasin kaavoja vähän, tämän vuotisesta tulee "pieni talo Linnanpellolla".

Odotus on sujunut aika hyvin eteenpäin, Taa-taa rummuttelee joululaulujen tahtiin ihan kuin äitinsäkin. Murukin tuntee potkut jo välillä, ja on ihan ihmeissään ja liikutuksissaan. Uusia huomioita on semmoiset, että ruokaa mahtuu kupuun kerralla entistä vähemmän. Ja odotettavissa on nälkä sitten taas kohta. Lisäksi yksi epämieluinen huomio, jonka tein saunassa perjantaina. Napa on levinnyt viiruksi! (Oon aina tykännyt navastani, joka on aika pieni ja sievä, ja siinä on minulle tärkeäksi muodostunut leppäkerttu-napakoru.) Nyt sitten leppiksellä on entistä isompi kolo vahdittavanaan...

Odotuskirjan isälle-osiossa sanottiin, että "puolisosi saattaa yrittää touhuta liikaa. Nyt sinun on aika ottaa ohjat käsiisi ja hoitaa kaikki raskaat työt. Laita odottava äiti lepäilemään aina kuin mahdollista, ja nosta kaikki painavat taakat hänen puolestaan." Isälle-osio, oi raamattuni! Täällä sitä kellotellaan sohvalla teekupin kanssa ennen kuin huomaankaan, ja vaikka haluaisin käydä kaupassa, niin "saattaa olla liian painavia maitopurkkeja, minä käyn!". Jaiks, oon raskaana, en sairas!

Tulee näistä odotusajan rajoituksista ja varoituksista mieleen mummon tarinat. Siellä sitä oli käyty iltalypsyllä, sitten yöllä synnytetty kätilön kanssa samalla, kun mies oli havissut tuvan nurkassa kuin haavanlehti. Aamusella ruispuuroa nassuun, lapsi vedetty lakanoilla vartaloon kiinni ja eikun suursiivoukseen emännän avuksi. Sen verran oli ylimääräistä taukoa saanut pitää maton tamppauksen lomassa, että sai vauvan välillä imettää. Ja ihan on elossa ja vahvana elontielle selvinneet molemmat, sekä äiti että lapsi.

Tosin, ei kai sitä nykyisin tarvitse välttämättä rehkiä ihan tuolla tavalla ja siten vaarantaa omaa eikä lapsen terveyttä, vaan olen kyllä sitä mieltä, että moni synnyttäjä voisi ylipäätään olla terveempi, jos liikkuisi odotusaikana pikkuriikkisen enemmän. Nyt tää painus ainakin lenkille!

Dresscode: Teltta ja kalsarit

On aika hiukan päivittää tilannetta ja raottaa salaisuuden verhoa. Puolivälin rajapyykki odotuksen ihmemaassa on ohitettu, ja valtakunnassa kaikki hyvin. Muutamat ovat kyselleet, että kirjoitanko odotuksesta blogia. No, en tähän mennessä. Bloggailua on jo työn puolesta ollut moneen eri suuntaan, mutta eilen koin taas hömppätarveherätyksen. Asiallisuutta on ollut ilmassa ihan liikaa!

Pikakelauksena tässä vaiheessa voin kertoa, että alkuraskauden ällötystä lukuunottamatta tähän asti on mennyt oikein hyvin. Tai kokonaisuudessaan. Sitten voikin listata kaikkia kivoja lisämausteita: reiluun kuukauteen en voinut tässä välissä liikkua reippaasti, kun kiinnikkeitä vihloi niin peijakkaasti. Tietyt ruuat aiheuttavat spontaaneja puistatuksia ajatellessakin. Hemoglobiinit tippuivat neljässä viikossa 30 pykälää päätyen sadan kieppeille, jonka ansiosta elin sitkeässä harmaudessa ja väsymyksessä, jonka vaan ajattelin kuuluvan asiaan. Rautakuuri on onneksi tainnut alkaa purra, ja alan taas nähdä väreissä. Helpotus! Eli kaiken kaikkiaan oikein hyvin on mennyt, mitä nyt rinnat aristaa ja ummetus on erittäin epämieluinen seuralainen. Ja nyt se ilo vasta alkaakin, kun maha kasvaa koko ajan enemmän. Yritän taistella äitiysvaatteiden kertakaikkista tylsyyttä vastaan, mutta yleinen dresscode tuntuu olevan legginssit (tyttö, sulla on kalsarit jalassa!) ja epämääräisesti telttaa muistuttava kauhtana. Jos joku tietää ihania äitiysvaatekuvia vaikka netistä, niin pliis linkatkaa! Pistän ompelukoneen laulamaan välittömästi...

Edellisesta ultrasta kävi ilmi, että vaikka luulimme odottavamme vauvaa, teletappi sieltä näyttäisi olevan olevan tulossa. Kaverit antoivat tulokkaalle nimeksi Taa-taa, jonka on jäänyt elämään projektinimenä ainakin toistaiseksi. Onneksi parin viikon päästä rakenneultra varmaan päivittää tilannetta, josko saataisiin maailmaan aikaiseksi kuitenkin yksi pieni ihmistaimi. Jos ei, niin onpahan kaverilla vetokoukku valmiina päänupissa, jos synnytyksessä tulee tiukat paikat. Ilo se on pienikin ilo.

Muru on ollut ihailtavan kärsivällinen ja huolehtivainen koko odotuksen ajan. Hän näyttää kovasti lohduttavalta silloinkin, kun ei varmaan tajua hölkäsen pöläystä mistä puhun. Esimerkki: Oltiin varmaan kolmatta päivää Nykissä, kun minä herätin sen vollottamalla kovaan ääneen. Keskustelu meni näin:

Muru: Kulta, mikä sulla on?

Minä: Mulla on niin paha olo, minä haluan koti-i-i-i-iii---nn. Yhyy--yyy. (Hyvää lomaa vaan Murulle..)

Muru: Rakas, pitäiskö sun syödä jotain, mitä haluaisit? Voin käydä hakemassa.

Minä: Ei se mitään auta, ei mun tee mieli mitään. Yh-yyy. Miks on näin harmaavarpunen? Yh-yyy... Mun tekis mieli kasvissosekeittoa ja mantelileipiä maksamakkaralla.

Muru: Eikö jugurtti tai vaikka hedelmä auttais kuitenkin?

Ja eihän ne tietysti onnistuneet, kun ei ollut hotellissa keittiötä, missä alkaa väsäämään. Ensiapuna toimi sitten päälliset (kaalinlehtiä kinkulla ja juustolla) ja omput sekä jugurtti (tääkin on tämmöstä lirua, mä haluan lidlin kreikkalaista...Yhyy). Mutta kuten sanottua, tuo aika on mennyttä ja kasvisosekeittoa meillä onkin tuon kuukauden reissun jälkeen tehty parhaillaan pari kertaa viikossa :) Siihen en vaan kyllästy, namsk!

Tämä hömppätarveherätys syntyi siis eilen syvällisen keskustelun tuloksena, kun Murun kanssa lojuttiin sohvalla ja pohdittiin syntyjä syviä. Oli herättävä hetki, kun taas kohtasi toisen ihan vilpittömin mielin, ilman kiirettä. Vain ihanasti somistettu puhdas koti ympärillä ja kynttilät palamassa, vain me kaksi juttelemassa ilman radiota tai telkkaria tai mitään. Otamme tämän tavaksi, molempien mielestä tosi hyviä keskusteluja ja rehellistä kohtaamista.

Lisää keskustelun annista seuraavassa numerossa...

Kusiset paikat

Olen viettänyt hiljaiseloa Grenellen suhteen, kun Viherpesua-blogin haastattelusarja on vienyt kiitettävästi aikaa. Eilen kuitenkin aloin pohtimaan asiaa, josta nyt on ihan pakko kirjoittaa...

Koko ajatushan lähti pikkulenkillä, jonka tarkoitus oli käyttää koira ulkona pikaisesti ennen asioille lähtöä. Kuten tavallista, jos on jonnekin pieni hoppu, niin koirahan löytää juuri silloin kaikkein mehukkaimmat tuoksut ja postit (vai tuntuuko se vaan siltä?). Joka paikkaan piti lirauttaa omat puumerkkinsä ja vahvistaa reviiriään... Enkä voinut olla miettimättä: mikä erottaa meidät ihmiset koirista?

Yleisissä vessoissa (kokemukseni rajoittuu naisten puolelle) näkee usein I was here-tekstejä söherrettynä tussilla vessapaperirullatelineeseen (kauhean pitkä sana muuten -eläköön yhdyssanat!) tai kopin seinään. Mikäli kävijä on ollut oikein voimaintunnoissaan, puumerkki on jätetty isolla ja vieläpä omalla nimellä varustettuna. Mikä vessassa viehättää jättämään jälkensä seuraavilla kulkijoille? Saako toisten "samalla asialla" käynti ihmiset merkkaamaan reviirinsä: hahaa, minä olin täällä ensin!? Vai onko se vaan paikka, jossa ihminen viettää pienen huokaisun hetken kiireen keskellä?

Nykyisin tussilla piirtely lienee jäänyt vähemmälle, sillä manuaaliyhteiskunnasta on myös tämän primitiivisen reviirinmerkkauksen kohdalla siirrytty virtuaaliaikaan. Älypuhelimissa on sovelluksia, jotka jatkuvasti päivittävät omistajansa olinpaikkaa facebookiin. Tehokasta oman olinpaikan alleviivausta! Kun facebookissa fontti on melko muuttumaton eikä kokoa siis pysty oman voimaintunnon mukaan säätämään, on populaation arvojärjetysrankkausongelma ratkaistu sovelluksella, jossa yhdessä paikassa useimmiten käymällä voit olla paikan kuningas. Aikataulutuskin on sinänsä ratkaistu, että virtuaalisovellukset toimivat koko lailla helposti ilman suurta omaa panosta.

Pohdimme yhden kaverin kanssa juoksulenkillä, ovatko ihmiset nykyisin viisaampia (ja kyse ei ollut fiksuudesta, vaan tiedonmäärästä: siitä, että jokainen löytää tarvitsemansa tiedon nopeasti vaikka googlettamalla)? Jos ennen tuli kinkkinen ongelma vastaan, soitettiin kaverille tai sukulaiselle, käytiin kirjastossa tai kysyttiin naapurilta. Nyt mennään koneelle, kirjoitetaan pari hakusanaa, ja kappas! Diagnoosi on valmis. Tulimme ystävän kanssa siihen tulokseen, että knoppitiedon määrässä varmaan joo, mutta yhtä kaikki sosiaalinen älykkyys lienee kokenut kovan kolauksen.

Kaikesta virtualisoinnista huolimatta ihmisellä tuntuvat kuitenkin olevan samat eläimelliset tarpeet merkata reviiriään ja jättää omat jälkensä maailmaan. Loppujen lopuksi, olemassaolosta ja unohtumisen pelostahan kaikki lähtee. Henkilö on olemassa, kun hän on osa tiettyä yhteisöä.