Istun parhaillaan coffarissa tekemässä töitä (ja näköjään sivuhuomautuksena vähän jotain muutakin). Se on kumma, miten yleisessä hälinässä pystyy keskittymään paljon paremmin, kuin toimistolla, jossa joku yksittäinen kovaääninen tekee hommiaan. Noh, onneksi on olemassa kahvilakulttuuri (edes jonkinmoinen).
Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi pikkumimmiä, jotka ovat näköjään lähteneet keskenään vähän humpsuttelemaan kaupungille. Ompputietsikan näytön takaa on hyvä stalkkailla lähipöytien tapahtumia, osittain siksi kahvilatyöskentelystä tykkäänkin. Joka tapauksessa, mimmit totisesti osaavat nauttia elämästä! Tässä vähän vanhemmillekin humpsuttelijoille ohjenuoraa ja muistinvirkistystä (itse ainakin liian monesti nykyisin käyn kaupungissa ”ohimennessä” ”hoitamassa pikaisesti asioita”.
1. 1. Ensin otetaan häpeämättömän isot jätskiannokset kinuskikastikkeella ja strösseleillä. Päälle niin paljon kermaa kuin mahtuu. Lisukkeeksi suurimmat suklaahippukeksit, mitä tiskistä löytyy.
2. 2. Asettaudutaan kivaan pöytään (takit pois, laukut tarkasti näkyville, huivi nätisti kaulan ympärille). Asiaan kuuluu iloinen hyrinä ja vähän voivottelua (siis mun tukka on ihan sekaisin à Kalpa-pipo saa jäädä päähän, mutta sehän onkin tässä katukuvassa ihan muodikasta näköjään).
3. 3. Seuraavaksi herkutellaan antaumuksella, puhutaan missä kaikissa paikoissa halutaan käydä (ensiks hooämmälle, sitte dinskuuhun ja lindexille). Kun selvyys etenemisjärjestyksestä on saatu, tirskutaan pojille (entäs se meijjän luokan se ja se…! No mä kuulin et Mira tykkää siitä ja siitä).
Oih, ihana kiireettömyys ja hömpsöttely! Siihen minäkin aion panostaa tämän viikon perjantaista eteenpäin, kun jään äitiyslomalle! Koko talvi on mennyt ihan hirveän nopeasti, tuntuu että joulu oli ihan vasta. Ja nyt kevät on hiipinyt ihan varkain, iltaisin on ihan valoisaa jo aika myöhään ja päivällä aurinko pilkistelee ihanasti. Upea aika jäädä lomailemaan!
Sen vähän, minkä Taa-taa antaa nukkua (yöllä on TOSI mukavaa jumpata niin, että koko maha hytkyy puolelta toiselle), nään kaikenlaisia unia synnytyksestä ja sen jälkeisestä ajasta. Kaikki on joka kerta onneksi mennyt ihan hyvin J. Hereillä ollessa haaveilen hikiliikunnasta ja tunnistettavasta vyötäröstä. Voi, vyötärö! Joka aamu sitä kaipaan, kun pengon vaatekaapista päällepantavaksi jotain kivaa sen sijaan, että pukisin väljemmillä kriteereillä päälle mitä mahtuu. Naiseus on säilytettävä; periaatteista ei voi tinkiä, vaikka koko olisi määräaikaisesti luokkaa ”muumi”.
Pienokainen siis kasvaa muhevasti ja ilmeisesti voi oikein hyvin. On kai totta, että varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla miettii syntyjä syviä omaa lapsuuttaan ja varsinkin suhdettaan omaan äitiin. Olen muistellut lämmöllä keväisin tehtyjä eväsretkiä luontoon (kerran nähtiin sammakko pönöttämässä pienessä jokipahaisessa, vaikka ympärillä oli vielä lunta!) ja kaupungistelureissuja, jolloin käytiin ihanasti kahvilla (ja sain jättijätskiannoksen!). Tuntuu, että tärkeimpiä tai ainakin helpoimmin mieleen painuneita asioita ovat olleet ihan tuommoiset yhteiset tekemiset. Äiti on siis ainakin onnistunut opettamaan minulle monen muun asian ohella pieniä iloja J
Nyt jatkan työntekoa, mutta mainittakoon vielä, että ilmeisesti pikkuhumpsuttelijoidenkaan sokerinsietokyky ei ole pohjaton: puolikkaat keksit jäivät syömättä, mutta fiksut likat pyysivät mukaan paperipussin ja pakkasivat jämät mukaan myöhemmin murusteltaviksi.
