Merituuli puhalsi murheet kaakkoon

Tulin juuri viikon tutkimusmatkalta Espanjasta. Otin tietoisesti irtiottoa työkuvioista onnistuneen yrityskauppapäätöksen kunniaksi. Jätin tietokoneen kotiin, kännykän suljettuna hotellin turvalaatikkoon ja kellon huitsin nevadaan. Ja tuloksena oli aivan mahtava viikko! Tuntuu kuin olisin saanut virtaa vaikka muille jakaa, aivan loistavaa!

Harjoittelimme Murun kanssa itsen kuuntelua. Heräsimme ilman kelloja auringon noustessa ja linnun laulun kantautuessa makuusoppeen. Kävimme aamuisin reilun 30min-tunnin juoksulenkeillä tutkimassa uusia paikkoja ja pikkukujia, ihastelemassa rantaa tai ihmettelemässä vanhan kalasataman meren tuoksuisia muureja. Hiki tuli sopivasti ja huoneistohotellissa kokattu aamiainen maistui herkullisesti.

Päivät kuluivat miten milloinkin; aurinkoa ottaen tai suurimmaksi osaksi kävellen loputtomasti, seikkaillen kaupungin kujilla. Syötiin kun oli nälkä, nukuttiin kun väsytti. Ja sitten puolen viikon maissa tunsin, kun elpyminen alkoi ja rentoutuminen teki tilaa hampaan kiristyksille ja otsan rypistyksille. Ihan ykskaks aloin joogailla aamuisin heti herättyä ennen lenkkiä. Muutama hengitys ja venytys vain, ja lukot alkoivat aueta.

Tuntui kyllä mahtavalta, kun pystyin taas syömään normaalisti maitotuotteitakin. Suomessa en siis voi katsoakaan muihin kuin täysin laktoosittomiin tuotteisiin päin (ja niistä suurin osa on kevyttuotteita, joihin taas en halua koskea pitkällä tikullakaan), joten maitotuotteiden nauttiminen Suomessa on melko rajallista. Tosin, poikkeuksena mainittakoon maailman ihanin kreikkalainen jugurtti, jota saa Lidlistä ja joka on valmistettu Saksassa. Mitä ihmettä Suomessa oikein tehdään sille maidolle, kun ulkomailla taas pystyy ihan normaalisti käyttämään kaikkea? Minusta on syytä kyllä kritisoida maidon valmistusmenetelmiä täällä!

Karppaajalle Espanja ei tietystikään ole kaikkein helpoin paikka syödä, kun perusruokavalio näyttää koostuvan leivästä ja sen päällisistä sekä erilaisista perunoista. Pienen varmistelun jälkeen sai kuitenkin melko vaivattomasti vaihdettua annosten perunat salaattiin, tai jopa lämpimiin kasviksiin. Vaiva kannattaa, niin ei tarvitse kärsiä hiilaripöhöstä ja kipeästä mahasta koko reissua!

Moni muukin kanssamatkustaja näytti harrastavan aamulenkkeilyä, ja juoksua astetta tosissammin harrastava serkkupoikakin käy Portugalissa leireilemässä talvisaikaan. Ymmärrän täysin, leppoisassa ilmanalassa juokseminen on huomattavasti palkitsevampaa ja miellyttävämpää, kuin Suomen pakkasissa tarpominen. Vaikka itse olisin voinut jäädä hyppien keikkuen nauttimaan auringosta ja vähän aikaistuneesta kesäfiiliksestä, lähdin kyllä heti kotiin palattuakin juoksulenkille. Leutoahan se nyt on täälläkin, ja liikkumaan pääsee heti kotiovelta!

Ja matkan kruunasi tietenkin se, että kamera jäi onnistuneesti kotiin. Otti päähän lentokentällä ihan napakasti, mutta onneksi seurueen muilla tyypeillä oli kameroita, joten eivätköhän kuvat meidänkin koneelle tiensä löydä. Sitten voi laittaa tännekin muutamia fiilistelykuvia, mutta lukuisista tuulivoimaloista ja aurinkopaneeleista ei tänne nyt kuvia löydy... kävin nimittäin tutkimusmatkailemassa paikallista energiantuotantoa ihastelemassa. Hajautettu energiantuotanto on siellä ihan reippaasti suositumpaa kuin täällä. Osittain tietysti sijainnista johtuen, mutta myös asenteellisella tasolla.Siitä vaan oppia ottamaan!

Ja lupauksena tulevasta, sain kutsun yhteistyökumppani Hyvänolonkeskus Relaxilta tulla kokeilemaan heidän tarjontaansa lisättyä kuumakivihierontaa. Se on vuorossa ensi maanantaina, siitä raporttia sitten jälkikäteen! Nyt meneillään on kokeilu, jossa geelikynsien vaihtoväliä pidennetään huolloilla. Normaalistihan kynsiä ei juuri huolleta, vaan geelit vaihdetaan kokonaan. Viimeksi minulla vaihdettiin geelit joulun väliviikolla, ja vielä ovat aivan mainioina pikkuhuollon ansiosta :) Ja ripset on vaan niin hyvät! Reissussakin pystyi olemaan rannalla ja lenkillä ihan ilman huolta meikkien leviämisestä ja silti huolitellun näköisenä. Äitikin ihastui näihin ja alkoi kyselemään, josko semmoiset luonnollisen näköiset olisi hänellekin hyvät, kun kestovärjäys ei tunnu pysyvän oikein kunnolla.

Insinööri vs. perunalaatikko

Näin se menee: insinööriä neuvotaan ottamaan asiansa vakavasti. Jo koulutuksen alkutaipaleella rönsyilevät kuvailut ja tekstinkyhäelmät kitketään tehokkaasti pois. Numerot ovat merkitseviä! Laskuista ei voi kiistellä! Parasta olisi, jos esität ja perustelet asiasi numeroina, annat bittien loistaa oman karismasi sijasta. Kannettava tietokone on erinomainen suojamuuri palavereissa, ei vaan tarvitse kohdata vastapuolen kannettavaa silmästä silmään. Ei auta unohtaa myöskään harmaata pikkutakkia/jakkua, jota ilman ei missään tapauksessa voi olla uskottava. Rohkeimmat käyttävät likaisen beigeä bleiseriä, mutta siinä leikitellään jo uran keston äärireunoilla.

Kerroin tässä taannoin rautakaupassa asioidessani olevani yrittäjä (ostin noutopihan puolelta jotain sorttia puuta). Myyjä kysyi, ai että kosmetologiko vai kampaaja kenties? Mitenkäs kauneusbisnekset sujuvat? Vastasin, etten tiedä niistä, kun olen diplomi-insinööri ja yritykseni harjoittaa liikkeenjohdon konsultointia. Myyjä meni hiljaiseksi ja naureskeli, että eipä kyllä uskoisi. Niin no, eivät kovin monet muutkaan välttämättä. (Se tosin kerrottakoon, että kyseisestä rautakaupan myyjästä tuli sittemmin ihan kelpo ystävä, jolta saan hienoja vinkkejä siihen, miten yrittäjän kannattaa tehokkaimmin hakata päätään seinään. Arvostan kokemusta ja neuvoja, kiitos.)

Hankkiakseni vahvistusta siihen, ettei ammatilaista ole pikkutakkiin katsominen, olen ahminut vahvojen, karismaattisten persoonien kirjoittamia ajatuksia. En ole vielä päässyt keskustelemaan heistä kovinkaan monen kanssa, mutta ehkä vielä joskus. Kirjallisuudessa sanotaan, että seinätapettiin sulautumalla ei niitetä menestystä. Että pitää uskaltaa olla erilainen, jotta edes jää mieleen. Lisa Sounio esittää hienoja ajatuksia Brändikäs-kirjassaan. (Lisa on muuten hieno tyyppi livenäkin, hänet nimittäin tapasin juuri ennen joulua.) Semmoista dilemmaa vaan pohdiskelen, että miten kummassa erottuva jää mieleen ja menestyy, kun suomalaisessa yhteiskunnassa pikkutakin harmauden kuluneisuuden aste on osaamisen ja uskottavuuden mitta? Tämä pätee myös ansioitumiseen yliopistolla tutkijana ja professorina. Kun kerran saat professuurin, osta pikkutakki, ällös siitä koskaan luovu. Pisteesi kohoavat akateemisten esi-isiesi silmissä, kollegat hiovat hiekkapaperilla omia kädensuitaan kuluneemmiksi idoliaan matkien.

Toisaalta... mikä on professuurin tarkoitus? Siirtää akateemista tietoa uusille elämännälkäisille (vaikkeivät luennolla siltä aina näytäkään) sukupolville, siirtää tunnustetut insinööriperinteet perunalaaria muistuttavine naamatauluineen eteenpäin vai innostaa uusiin löytöihin, innovaatioihin ja elämänkokemuksiin? Värikkäämpi patsastelija luentosalin edessä saattaisi kyetä pitämään porukan nyt alkuun vaikka hereillä, pientä liikettä lisäämällä ehkä jopa seuraamaan opetusta. Se on hyvä lähtökohta tulevaisuuden tekijöiden opastamisessa, eikö totta?

Mitä maan perivään insinööriin tulee, niin kukkivathan ne perunatkin ennen mukuloita. Ehkä tuota kautta voisi pitkittää vähän?

SoMe

Sain hepulin ennen joulua, kun tajusin mitä SoMe-lyhennys tarkoittaa. Ja kyllä, käytän työssäni sosiaalisia medioita joka päivä. Ja kyllä, yritystä on jopa kehuttu niiden käytöstä. Perustelen myöhäisherännäisyyttä tukan värin lisäksi sillä, että suomen kieli on ihanaa, ja minua ärsyttää sanojen lyhentely. Tulee mieleen tekstarivallankumous kirjoitusasuissa. Suomalaiset, kanssaihmiset. Ei voi olla niin kiire, ettei ehdi kirjoittaa sanaa kokonaan. Pliis!

Jossain yrittämistä käsittelevässä lehdessä oli juttua siitä, että sosiaaliset mediat eivät korvaa henkilökohtaista kanssakäymistä. Olen oikein samaa mieltä! Virtuaalimaailman eittämättömistä eduista huolimatta uskon kuplan puhkeavan seuraavan 5 vuoden sisällä, ja niin kuin trendit yleensä aaltoilevat, vuorovaikutuksen tärkeys tullee korostumaan. Ympäristövastuun ja ympäristötehokkuuden kuitenkin huomioon ottaen etäasiakkuudet eivät tule kaikkein suosituimmiksi keinoiksi, vaan paikallisuus korostuu myös verkostoissa ja osaamisessa. Tällä lailla kirjoitin syksyn alkupuolella yhdessä tulevaisuusseminaarin aloitustehtävässä. Mitäpä mieltä olette?

Olen välillä väsynyt esimerkiksi facebookin luomaan sosiaaliseen paineeseen. Pitää olla läsnä usein, päivittää statusta ja jakaa pieniä tietoja itsestään maailmalle. Tietääkö kukaan siellä silti, millainen olen oíkeasti? Epäilen! Olen välillä ollut pikkuista vaille poistaa koko oman profiilini käytöstä, mutta sitten taas juttelen jonkun entisen opiskelukaverin kanssa tai katson naureskellen jonkin kuvia. Tarinankerronnan perinne siis elää vahvasti, nyt vain virtuaalisessa muodossa. Onko se nyt synneistä suurin taas? Eihän minun tarvitse sinne laittaa semmoisia asioita, joita en halua! Itsekritiikki ja virtuaalimaailman pitäminen käsivarrenmitan päässä auttavat kestämään sosiaalisia paineita.

If you want real piece of me, just call and we´ll talk.

Suunnitelmat huiman seikkailureissumme eteen ovat käynnistyneet. Asia tuntuu jo astetta realistisemmalta, huikeaa! Luin niinikään eräästä johtajuus-ym.lehdykästä (MISTÄ Huittisista niitä oikein sikiää?!) life coachista, joka kovasti suositteli pitämään elämän tasapainossa ja tekemään sitä mistä tykkää. Alkupeleissä, meillähän on tiettävästi tämä yksi elämä vain, ja sen on riitettävä. Mitä muistelet kuoleman hetkellä? Kukkaron/pankkitilin sisältöä, vai kaikkia kokemuksia mitä sait kokea ja keitä ihhmisiä tapasit? Niinpä.

Nyt laitan ainakin koneen kiinni ja lähden täyttämään liikunnan osuutta elämässä :)

Polkuja ja uusia kujeita

Loma on tehnyt hyvää, vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että olen pähkäillyt työasioita ja lähinnä yrittänyt hallita niihin liittyvää ahdistusta lähes päivittäin. Pitkällä lenkillä vuoden viimeisenä päivänä, yksin juostessa omien ajatusten kanssa rauha yhtä-äkkiä laskeutui. Olen oppinut luottamaan intuitioon vahvasti jo aiemmin monenlaisten asioiden yhteydessä, niinpä nytkin asia oli yhtä-äkkiä selvä kuin pläkki. Arki ei luultavasti näennäisesti muutu heti miksikään, mutta pinnan alla kuohuu syvempiä puroja ja kuohuja, jotka pulpahtavat pintaan kevään aikana. Ensin varkain, kuin kivenkoissa pilkahtava vaahto maanalaisen puron noustessa näkyviin sammalen keskeltä, sitten räiskyvämmin, näkyvämmin... ja kunnes pärskeiden kastelulta ei voi enää välttyä eikä kosken kohinaa voi enää sulkea korvistaan. Asian etenemisestä lisää keväänmittaan, ei kaikkea voi paljastaa heti :)

Ahdistukseni työ-asioihin ja elämäntarkoitukseeni liittyen nousee monistakin eri asioista. Yksi oli havainto, etten yksinkertaisesti ole tyytyväinen nykytilanteeseen. Olen ajautumassa hiljalleen tilanteeseen, johon päätymistä olen yrittänyt vältellä: töitä, töitä ja stressiä. Niin pitkiä päiviä, ettei ehdi ikinä tapaamaan läheisiään, ettei jaksa illalla tehdä muuta kuin katsoa telkkaria. Niin "olevinaan kiirettä", että stressi täyttää päivät ja epähyvinvointi on taattu.

Olen löytänyt taannoisen eron jälkeen ihanan ihmissuhteen, mutta jos emme pidä varaamme, meillä on kohta molemmilla 8-16 työ ja illat kuluvat kersoja kyyditessä. En halua uskoa, että sellainen elämä pelkästään on tavoittelemisen arvoista. Ei työssä toki mitään vikaa ole, jollei se vie koko elämää. Ja haluan ehdottomasti lapsia tulevaisuudessa, mutta voisiko valita toisin? En ole nähnyt enkä lukenut nyt pinnalla olevaa EAT PRAY LOVE-elokuvaa, mutta aion kyllä. Pääsyy on kuitenkin, että ehkä minun ei tarvitse lukea elämänmuutoksesta ja oman polun etsimisestä. Ehkä voin elää sen itse. Lisäksi minulla on kotona oma keittiöpsykologi, kuten seuraava tarina osoittaa...

Muru oli uuden vuoden juhlien aikana jutellut saunassa henkeviä muutamaa vuotta vanhemman kaverimme kanssa (mies), jolla alkaa olla vauvakuume. Hän pohti, ettei halua olla vanha kääpä, kun omat lapset alkavat olla nuoruuden kukoistuksessaan ja menojalkaa vipattaa. Että jotain voisi mahdollisesti jaksaa tehdä sittenkin, kun lapset aikanaan muuttavat pois kotoa. Keskustelu oli selvästi saanut Murun miettimään: aikaisemmin hän ei ehkä ole pitänyt avioliittoa kovin välttämättömänä instituutiona, tai lasten hankkimista millään lailla kiireisenä/lähitulevaisuuden projektina. Minun alkuperäinen suunnitelmani taas oli olla 25-vuotiaana naimisissa ja vähintään ensimmäisen lapsen äiti. No, se suunnitelma nyt heittänyt häränpyllyä jo moneen otteeseen, mutta silti sisälläni itää pieni toive. Olen halunnut antaa Murulle tilaa kasvaa, enkä missään nimessä aio painostaa yhtään mihinkään... Ensinnäkin ajattelen, että kosinta on miehen työ. Piste. Toisekseen lasten hankinnan on hyvä olla molempien mielestä ajankohtaista ja tärkeää.

Muru halusi kuitenkin aamulla keskustella aiheesta, jolloin ilmi tuli seuraava seikka. Hänellä on ollut unelmana lähteä Amerikkoihin kiertelemään/asumaan vähäksi aikaa, jota ennen hän ei voi kuvitella vakiintuvansa sanan syvimmässä merkityksessä, vaikka tosissaan kanssani onkin (No parempi ollakin :) On tässä jo moneen otteeseen melkein 10 vuoden aikana kierrettykin kuin kissa kuumaa puuroa.. nyt kun olemme yhdessä, niin irti en päästä ihan hevillä :D). Ja että hän jakaa huoleni elämän oravanpyöräistymisestä. Ja haluaa minut mukaansa reissuun. Ensimmäisenä sisäinen minäni panikoi: APUA, heittäisimmekö kaiken tutun ja turvallisen? Miten asuntolainan maksu? Entä koiramme? Entä kesällä pakastettavat mansikat, kerättävät yrtit ja miten siskon lapset ja kummityttöni? Kontrollifriikkiminäni yrittää pakokauhistua vieläkin, tätä kirjoittaessani, mutta suurin asia viivan alla on tämä:

Päätimme lähteä ensi syksyksi Jenkkeihin kiertelemään ilman suunnitelmaa.

Pelottaa ihan kamalasti, mutta kaikki muu järjestynee tavallaan.