Näin se menee: insinööriä neuvotaan ottamaan asiansa vakavasti. Jo koulutuksen alkutaipaleella rönsyilevät kuvailut ja tekstinkyhäelmät kitketään tehokkaasti pois. Numerot ovat merkitseviä! Laskuista ei voi kiistellä! Parasta olisi, jos esität ja perustelet asiasi numeroina, annat bittien loistaa oman karismasi sijasta. Kannettava tietokone on erinomainen suojamuuri palavereissa, ei vaan tarvitse kohdata vastapuolen kannettavaa silmästä silmään. Ei auta unohtaa myöskään harmaata pikkutakkia/jakkua, jota ilman ei missään tapauksessa voi olla uskottava. Rohkeimmat käyttävät likaisen beigeä bleiseriä, mutta siinä leikitellään jo uran keston äärireunoilla.
Kerroin tässä taannoin rautakaupassa asioidessani olevani yrittäjä (ostin noutopihan puolelta jotain sorttia puuta). Myyjä kysyi, ai että kosmetologiko vai kampaaja kenties? Mitenkäs kauneusbisnekset sujuvat? Vastasin, etten tiedä niistä, kun olen diplomi-insinööri ja yritykseni harjoittaa liikkeenjohdon konsultointia. Myyjä meni hiljaiseksi ja naureskeli, että eipä kyllä uskoisi. Niin no, eivät kovin monet muutkaan välttämättä. (Se tosin kerrottakoon, että kyseisestä rautakaupan myyjästä tuli sittemmin ihan kelpo ystävä, jolta saan hienoja vinkkejä siihen, miten yrittäjän kannattaa tehokkaimmin hakata päätään seinään. Arvostan kokemusta ja neuvoja, kiitos.)
Hankkiakseni vahvistusta siihen, ettei ammatilaista ole pikkutakkiin katsominen, olen ahminut vahvojen, karismaattisten persoonien kirjoittamia ajatuksia. En ole vielä päässyt keskustelemaan heistä kovinkaan monen kanssa, mutta ehkä vielä joskus. Kirjallisuudessa sanotaan, että seinätapettiin sulautumalla ei niitetä menestystä. Että pitää uskaltaa olla erilainen, jotta edes jää mieleen. Lisa Sounio esittää hienoja ajatuksia Brändikäs-kirjassaan. (Lisa on muuten hieno tyyppi livenäkin, hänet nimittäin tapasin juuri ennen joulua.) Semmoista dilemmaa vaan pohdiskelen, että miten kummassa erottuva jää mieleen ja menestyy, kun suomalaisessa yhteiskunnassa pikkutakin harmauden kuluneisuuden aste on osaamisen ja uskottavuuden mitta? Tämä pätee myös ansioitumiseen yliopistolla tutkijana ja professorina. Kun kerran saat professuurin, osta pikkutakki, ällös siitä koskaan luovu. Pisteesi kohoavat akateemisten esi-isiesi silmissä, kollegat hiovat hiekkapaperilla omia kädensuitaan kuluneemmiksi idoliaan matkien.
Toisaalta... mikä on professuurin tarkoitus? Siirtää akateemista tietoa uusille elämännälkäisille (vaikkeivät luennolla siltä aina näytäkään) sukupolville, siirtää tunnustetut insinööriperinteet perunalaaria muistuttavine naamatauluineen eteenpäin vai innostaa uusiin löytöihin, innovaatioihin ja elämänkokemuksiin? Värikkäämpi patsastelija luentosalin edessä saattaisi kyetä pitämään porukan nyt alkuun vaikka hereillä, pientä liikettä lisäämällä ehkä jopa seuraamaan opetusta. Se on hyvä lähtökohta tulevaisuuden tekijöiden opastamisessa, eikö totta?
Mitä maan perivään insinööriin tulee, niin kukkivathan ne perunatkin ennen mukuloita. Ehkä tuota kautta voisi pitkittää vähän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti