Kusiset paikat

Olen viettänyt hiljaiseloa Grenellen suhteen, kun Viherpesua-blogin haastattelusarja on vienyt kiitettävästi aikaa. Eilen kuitenkin aloin pohtimaan asiaa, josta nyt on ihan pakko kirjoittaa...

Koko ajatushan lähti pikkulenkillä, jonka tarkoitus oli käyttää koira ulkona pikaisesti ennen asioille lähtöä. Kuten tavallista, jos on jonnekin pieni hoppu, niin koirahan löytää juuri silloin kaikkein mehukkaimmat tuoksut ja postit (vai tuntuuko se vaan siltä?). Joka paikkaan piti lirauttaa omat puumerkkinsä ja vahvistaa reviiriään... Enkä voinut olla miettimättä: mikä erottaa meidät ihmiset koirista?

Yleisissä vessoissa (kokemukseni rajoittuu naisten puolelle) näkee usein I was here-tekstejä söherrettynä tussilla vessapaperirullatelineeseen (kauhean pitkä sana muuten -eläköön yhdyssanat!) tai kopin seinään. Mikäli kävijä on ollut oikein voimaintunnoissaan, puumerkki on jätetty isolla ja vieläpä omalla nimellä varustettuna. Mikä vessassa viehättää jättämään jälkensä seuraavilla kulkijoille? Saako toisten "samalla asialla" käynti ihmiset merkkaamaan reviirinsä: hahaa, minä olin täällä ensin!? Vai onko se vaan paikka, jossa ihminen viettää pienen huokaisun hetken kiireen keskellä?

Nykyisin tussilla piirtely lienee jäänyt vähemmälle, sillä manuaaliyhteiskunnasta on myös tämän primitiivisen reviirinmerkkauksen kohdalla siirrytty virtuaaliaikaan. Älypuhelimissa on sovelluksia, jotka jatkuvasti päivittävät omistajansa olinpaikkaa facebookiin. Tehokasta oman olinpaikan alleviivausta! Kun facebookissa fontti on melko muuttumaton eikä kokoa siis pysty oman voimaintunnon mukaan säätämään, on populaation arvojärjetysrankkausongelma ratkaistu sovelluksella, jossa yhdessä paikassa useimmiten käymällä voit olla paikan kuningas. Aikataulutuskin on sinänsä ratkaistu, että virtuaalisovellukset toimivat koko lailla helposti ilman suurta omaa panosta.

Pohdimme yhden kaverin kanssa juoksulenkillä, ovatko ihmiset nykyisin viisaampia (ja kyse ei ollut fiksuudesta, vaan tiedonmäärästä: siitä, että jokainen löytää tarvitsemansa tiedon nopeasti vaikka googlettamalla)? Jos ennen tuli kinkkinen ongelma vastaan, soitettiin kaverille tai sukulaiselle, käytiin kirjastossa tai kysyttiin naapurilta. Nyt mennään koneelle, kirjoitetaan pari hakusanaa, ja kappas! Diagnoosi on valmis. Tulimme ystävän kanssa siihen tulokseen, että knoppitiedon määrässä varmaan joo, mutta yhtä kaikki sosiaalinen älykkyys lienee kokenut kovan kolauksen.

Kaikesta virtualisoinnista huolimatta ihmisellä tuntuvat kuitenkin olevan samat eläimelliset tarpeet merkata reviiriään ja jättää omat jälkensä maailmaan. Loppujen lopuksi, olemassaolosta ja unohtumisen pelostahan kaikki lähtee. Henkilö on olemassa, kun hän on osa tiettyä yhteisöä.

Hienoa olla.

Tästä päivästä sitä on unelmoitu viimeiset vuodet. Että on valmistunut tai että on maailmanmestarikansaa, hienoja asioita kaikki  tyynni. Eihän minusta diplomi-insinööriä pitänyt tulla, mutta kai sitä jotain paloa aihetta kohtaan piti olla, kun kuutta matikan kurssia on tentitty kolmattakymmentä kertaa. Ja tämä asia julkisesti myönnetty, ja nyt jo päälle naurettu (vaikka ei muutamanakaan päivänä oikein naurattanut). Huumoria nainen tarvitsee kuulemma, ja punaiset korkokengät <3

Aina ei ymmärrä asioiden syvintä olemusta ennen kuin jälkikäteen. Voi olla, että seinät kaatuvat päälle tällä nimenomaisella hetkellä moneenkin otteeseen, skeptisyys valtaa mielen ja elämän mielekkyys tai kokonainen tarkoitus -on kateissa. Sitten jälkeenpäin, asioiden alettua selvitä, huomaakin, että lyhyt aikahan se oli. Tai huomaako sitä enää myöhemmin ollenkaan, ahdistusta ja tuskaa? Ehkä päiväkirjaa lukiessa joskus hymähtää, että tuolloinkin oli niin lasit silmillä, ei nähnyt nokkaansa pidemmälle. Ei uskonut, että siitä vielä selvitään, mutta hyvinhän siinä kävikin. Jostain luin, että elämä on kuin räsymatto: välillä on tummempaa raitaa, mutta kokonaisuuden kannalta ne ovat välttämättömiä ryhdittäjiä. Niin kait se sitten on.

Vaaleanpunaisempaakin raitaa on onneksi havaittavissa synkimmänkin epätietoisuuden hetkellä. Lauantaina oli ihanat juhlat, niin omannäköiset kuin olla ja voi. Oli vaaleanvihreää ja pinkkiä, vieraat mitä rakkaimpia ja ohjelmaa juuri niin hauskasti, kuin olin toivonutkin. Sukulaisista ja lähipiiristä kuoriutui pikkuisen heittäytyjiäkin! Valmistujaisissa lausuttiin runoja lounaismurteilla ja ilman, kuunneltiin kyyneleet silmiin saavia lauluja, pidettiin puheita, askarreltiin, harjoiteltiin tanssimaan argentiinalaista tangoa, jumpattiin, esitettiin, syötiin teekkarikakkua ja leivoksia, vaahtokarkkeja ja ruisnappeja. Kaikki olivat ihania, kiitos! Monessa yhteydessä kävi ilmi, että yllätyshän tuo alavalinta oli, kuten koko valmistuminenkin, mutta että olen rakas heille siitä huolimatta. Ajatus vahvistuu päivä päivältä: Do it in your way, or not at all.

Tänään kävin sitten haastattelemassa Kuopion yhtä ympäristöihmisintä, mitä ympäristöliiketoimintakenttään tulee. Kirjoitan toiseen blogiini (http://www.viherpesua.blogspot.com/) ympäristövastuuaiheista haastattelusarjaa, jonka tiimoilta kutsun itseäni eri tahojen kanssa jutustelemaan. Oli mielenkiintoista jutella asioista niiden oikeilla nimillä ihmisen kanssa, joka selvästi tietää mistä puhuu, ymmärtää samat skeptisyyden ansat, joihin välttämättä törmää hakatessaan päätään seinään oikeana pitämänsä asian puolesta. Tässäkin keskustelussa tultiin siihen tulokseen, että matkailu avartaa omaa näkökantaa... muttei se Suomessa ympäristöalalla toimivalle aina ole pelkästään positiivinen asia. Oman työnsä mielekkyyden etsiminen kun saattaa olla lopun alkua (tai psykologilähteen mukaan kylläkin ammatillisen itsetunnon kasvamiseen tarvitaan aina ajoittainen romahdus).

Romahduksia tukemaan tarvitaan hirmu hyviä kavereita ja tehobiisejä. Tämän viikon alkuun ängätyn tehobiisin myötä haluan toivottaa yhdelle rakkaalle ihanaa reissua! http://www.youtube.com/watch?v=izBbP2kro-c Pitäkää toisenne elossa siellä ;D

Mummo

Kävin tänään mummon luona ruokailemassa ja keskustelemassa elämää syvemmistä asioista. Mummot ovat aivan liian aliarvostettu mielenterveydenhoitovara. Parin tunnin purpatuksen jälkeen asiat loksahtelevat omiin mittasuhteisiinsa, mieli on keveä ja olo rauhallinen. Mummo kertoo aina tarinoita elämästään ja Kuopiosta, jossa hän on tehnyt työuransa, ja nähnyt siinä sivussa kaikenlaista. Mummo sanoo, niin kuin asiat ovat. Ja tekee vielä ihanaa, konstailematonta ruokaa! Sitä syödessä tulee turvallinen olo. Ja täysi, mutta se ei liene yllätys kenellekään mummo-sukupolven luona kyläilleelle :)

Siskolle tehdystä kietaisumekosta piti vähän lyhentää helmaa. Leikatusta osasta näpräilin tuommoisen kukkasen koristeeksi paitaan tai vaikka kampaukseen. Koruneulaa ei ollut kotosalla, niin ompelin taakse ihan hakaneulan kiinni -eihän se sieltä onneksi kenellekään näy. Toivotaan että pysyy kiinni vaan hyvin! Helmaa jäi vielä jäljelle, voisin sommitella itelle saman tyyppisen, sen verran aurinkoinen siitä tuli.

Ai niin, postista tulla pätkähti tuo tutkintotodistuskin, eli nyt olen virallisesti diplomi-insinööri. Tuntuu hyvältä. Joskus kylläkin huomaan ajattelevani, että kerkesinpäs valmistua, ennen kuin NE huomasivat minun olevan siellä. Vähän niinkuin salaa :) Vaikka opiskelu on tuntunut välillä kivireen vetämiseltä, niin tähän sitä on vaan tultu. Työnhaku on nyt kiivaasti päällä... vaikkakin totuuden nimissä tuntuu siltä, etten ole työtön, palkaton vain.

Otin nimittäin Cosmopolitanin vinkistä vaarin, ja aloin valmistella astetta ammatillisempaan blogiini (http://www.viherpesua.blogspot.com/) haastattelusarjaa ympäristövastuuasioista. Olen kutsunut itteni juttelemaan asioista erilaista näkökulmaa edustavien tahojen kanssa, ja parhaillaan haastattelujen jatkuessakin kirjoittelen juttutuokioista blogimuotoisia kirjoituksia. Tämä on ollut jo tähän mennessä hurjan antoisaa ja mielenkiintoista! Ihmiset suostuvat haastateltaviksi oikein mielellään, ainakin tähän mennessä! Hommaa siis riittää, mikä on hyvä asia, ettei pääse jumahtamaan kotiin. Eikä sitä tiedä, mitä tästä vielä poikii. Elämää suurempia ideoita vaikka.

Perinteisesti viikonlopun tehobiisi näin perjantai-iltapäivän kunniaksi. Tänään vuorossa iki-ihanan Elviksen I can´t help falling in love with you http://www.youtube.com/watch?v=Po5wrJ8TujM.

Rakkautta viikonloppuun!

Smells like teen spirit

...Ja kirjaimellisesti. Kävin tänään kiertelemässä Taitaja2011-kisoissa Kuopiohallilla. Kaikesta mielenkiintoisuudesta huolimatta yksi asia painui lähtemättömästi mieleen. Kun tuhansia teineä pakkautuu samaan tilaan, nenää kutittavilta hajuhaitoilta ei voi välttyä. Siis deodorantti on keksitty, use it! Ja henkilökohtainen hygienia...uuh, ei se suihkussa käynti oletettavasti NIIN kamalasti vaadi!

Siitä huolimatta, olin kisoissa ihan innoissani. Miten taitavia nuoria! Erityisesti tykkäsin kampaamo-osastosta (finalistit tekivät gaala-kampauksia), kondiittoreista ja ravintolakokki-osastosta, jossa oli menossa fine diningit. Ystävällinen työntekijä tuli meille selittämään mitä tapahtuu, ja mitkä ovat pääraaka-aineet. Siinä kyytönkylkeä, raparperimousseja ja valkosuklaasorbetteja katsellessa tuli vesi kielelle ja maha muisti yhtä-äkkiä, että lounasaika oli jo ollut jo mennyt. Onneksi oltiin siinä vaiheessa kierrelty jo muuallakin, että alettiin suuntailla paremmille lounasseuduille.

Harmittaa ihan kamalasti, ettei kamera ollut mukana. Olisi saanut tosi inspiroivia kuvia! Ollaan alettu Murun kanssa tosimielellä pohtia pokkarin ostoa kaveriksi digijärkkärille, sitä kun olisi huomattavasti mukavampi kantaa mukana ja kuvia tulisi tosiaan otettua muutenkin. Digijärkkäri palvelee parhaiten, kun sen ottaa varta vasten johonkin tapahtumaan yms mukaan, mutta spontaania kuvausta sillä tulee harrastettua ihan liian vähän.

Ja hei loppuun vielä ilouutisia valmistujaismekosta! Hoviompelijan blogista näkyy edistysmisaskelia :)

Lenkille, ihmiset!

Pakko kirjoittaa nyt lenkkeilyntuskassa. Olen ollut flunssassa jo yli viikon, ja kamala hakkaava yskä on vielä jäljellä. Aloin jo olla kohtuuhyvässä juoksukunnossa keväällä, niin nyt ärsyttää tämmöinen pakkotauko urheilussa. Ei ole voinut joogatakaan, kun päässä on ollut niin paljon painetta. Yök! Näin ollen siis pääpuoli alkaa hajoilla, mutta huomenna (näin olen päättänyt) asiaan tulee muutos ja lähden maratonikaverin kanssa kokeilemaan hölkkäilyä (itseasiassa lunttasin jo eilen vähän. Vain ihan vähän kotoota Vänärin ympäri. Ja jos sitä ei suunnitellut, niin eihän sitä lasketa?)

Nyt sitten tässä juoksunnälkäisessä olotilassa satuin vahingossa katsomaan hetken Tiina Jylhän kauneusklinikka-ohjelmaa. Ja aloinkin sitten kesken jumppapalloilun yökkiä niille pistoskuville. Yök ja yök! Kauniita ihmisiä (no, ainakin ennen niitä toimenpiteitä...), ja vieläpä nuoria! Ja "mun pitää päästä tästä eroon" ja "lisätä vähän täytettä tuonne". Hrr... Lenkille ihmiset, jos jostain haluaa eroon! Ja ehkä jotain rotia siihen sokerioravanpyörään. Helpommin sanottu kuin tehty? Niinpä niin. Aina samat (teko)syyt. No ei siitä sen enempää, en ole expertti näissä asioissa (tsekkaa facebookista vaikka FlowDiet, niin alkaa experttejä löytyä :) ).

Sen Marjoja ja maskaraa-kirjan luettuani päätin, että alan kartoittaa itselleni sopivia luomukosmetiikkatuotteita, kun nykyiset parabeenipurnukat alkavat tyhjentyä. Ensimmäinen tosihetki koitti tänään, kun deodorantti loppui. Eikun vaan kaupoille. Haahuilun, nuuskimisen ja aivastelun jälkeen eräs ystävällinen myyjä auttoi minua asiantuntevilla neuvoillaan ("luin juuri eräästä naistenlehdestä, että testivoittaja oli..."). Usko naistenlehtiin on yksi asia, ja yksi asia on se markkinoinnin fakta, että mikä tahansa tieto jostain tuotteesta on parempi, kuin ei mitään tietoa. Niimpä päädyin ottamaan kokeiluun Green Peoplen deodorantin. Saa nähdä kuinka käy (ja toivon totisesti, että hyvin!).

Seuraava tulikoe lienee tarpeeksi täyteläisen kasvovoiteen löytäminen. Tällä hetkellä käytän apteekin Ceralania, jota olen lutrannut naamaan jo vuosia. Ihoni on määrätietoinen: lukuisista suostutteluista huolimatta mikään muu ei ole kelvannut. Jos siis tiedätte vinkata luomukasvovoiteita, niin antaa tulla!