Joulumieli

Taas on se aika vuodesta, kun ihmiset hiki päässä metsästävät joululahjoja kauppakeskusten kuumuudessa. Kansantalous kiittää, mutta miten on oman joulumielen laita?

Olin eilen ottamassa vastaan joululahjoja vähäosaisemmille lapsille Kuopion K-market Kalakukon keräyspisteellä. Kuopion Nuorkauppakamari, jonka toiminnassa olen mukana koejäsenen ominaisuudessa, järjestää keräyksen tänä(kin) vuonna. Kolmen tunnin päivystysvuoron aikana tuli niin hyvä joulumieli, että aion ehdottomasti ottaa sekä keräämisen, että keräykseen osallistumisen osaksi omia jouluperinteitäni!

Ihmiset toivat lahjoja ihan mukavasti, ja osa jäi juttelemaan pitkiksikin toveiksi. Oli henkilöitä, jotka ovat huolissaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja  oli pienten lasten äitejä, joiden omat mukulat olivat saaneet viime vuoden aikana niin paljon lahjoja, että osa oli vielä koskemattomina laatikoissaan! Kiertoon vaan, mikä ihana ajatus!

Yksikin äiti kritsoi lahjatulvaa ja sukulaisten ostovimmaa: miten paljon yksivuotias oikeasti tarvitsee leluja, hän kun ei todellakaan ymmärrä lahjamäärän yritystä korreloida rakkauden kanssa. Sukulaiset hoi! Jos haluatte muistaa pikkulasten vanhempia, niin miten olisi lahjakortti: hoidan kullannuppua haluamanne viikonlopun tammi-helmikuun aikana. Tai sitten soittaa vanhemmille reilusti ja kysyä, josko lapsi oikeasti tarvitsisi jotain.

Ei lahjoituspisteellä sentään mikään vilinä koko aikaa käynyt, ja ehdin hyvin samalla neuloa yhtäkin tontuntekelettä eteenpäin. Samalla oli hyvä tarkkailla kauppakeskuksen aulassa ohikulkevaa ihmisvilinää. Yritin olla lähetyttävän näköinen (mitä se sitten tarkoittaakaan), mutta osa lahjakasseja raahaavista joulushoppailijoista väisti katsetta ja suuntasi mielenkiintonsa ennemmin seinille. Syyllisyyden pisto?

Ehkä ensi vuonna joku näistäkin muistaa pienen joulupuun ja tuo lahjansa sen juurelle. Loppujen lopuksi, kuten tuotteistaja Jari Parantainen perjantain koulutuspäivässä linjasi: muutosta ei synny, ennen kuin ollaan ihan kamalassa syyllisyyden suossa.

Iltaruuaksi piparitaikinaa!

Tämä on ollut ihanan jouluinen viikko! Sisko oli tyttöineen kalakukkokaupungissa kyläilemässä, ja olin etuoikeutettu harrastamaan tätskyilyä Kiiran 3 wee kanssa. Tätskyily on siis kaikkea tätin kanssa tehtävää (ja ainakin minun mielestä hirmu hauskaa :D). Leivottiin pipareita, ulkoiltiin, leikittiin barbeilla ja poneilla, askarreltiin joulukortteja ja kaikenlaista. Karla 3 kk oli hengessä mukana, ihana oli pikkuistakin nähdä. Tai ei ehkä enää niin kovin pikkuista.

Muutenkin koko viikko on mennyt joulufiilistelyissä. Oon väkertänyt joululahjoja ja joulukortteja, kehitellyt joulupiparireseptin ja testannut sitä (ja syönyt liikaa taikinaa). Mietittiin just Murun kanssa, että pitääkö niitä nyt paistaakaan? Parempaahan se taikina aina on! (Siis mikään ei oo muuttunut lapsuudesta.). Tehtiin myös ihka oikea piparkakkutalo, joskin sen kokoaminen jäi huomiselle, koristeiden pitää antaa kuivua. Tein sen "pieni talo preerialla"-kaavoilla, jotka THE piparkakkutaloarkkitehti-kaverini teki pyynnöstäni melkein kymmenen vuotta sitten. Nyt muokkasin kaavoja vähän, tämän vuotisesta tulee "pieni talo Linnanpellolla".

Odotus on sujunut aika hyvin eteenpäin, Taa-taa rummuttelee joululaulujen tahtiin ihan kuin äitinsäkin. Murukin tuntee potkut jo välillä, ja on ihan ihmeissään ja liikutuksissaan. Uusia huomioita on semmoiset, että ruokaa mahtuu kupuun kerralla entistä vähemmän. Ja odotettavissa on nälkä sitten taas kohta. Lisäksi yksi epämieluinen huomio, jonka tein saunassa perjantaina. Napa on levinnyt viiruksi! (Oon aina tykännyt navastani, joka on aika pieni ja sievä, ja siinä on minulle tärkeäksi muodostunut leppäkerttu-napakoru.) Nyt sitten leppiksellä on entistä isompi kolo vahdittavanaan...

Odotuskirjan isälle-osiossa sanottiin, että "puolisosi saattaa yrittää touhuta liikaa. Nyt sinun on aika ottaa ohjat käsiisi ja hoitaa kaikki raskaat työt. Laita odottava äiti lepäilemään aina kuin mahdollista, ja nosta kaikki painavat taakat hänen puolestaan." Isälle-osio, oi raamattuni! Täällä sitä kellotellaan sohvalla teekupin kanssa ennen kuin huomaankaan, ja vaikka haluaisin käydä kaupassa, niin "saattaa olla liian painavia maitopurkkeja, minä käyn!". Jaiks, oon raskaana, en sairas!

Tulee näistä odotusajan rajoituksista ja varoituksista mieleen mummon tarinat. Siellä sitä oli käyty iltalypsyllä, sitten yöllä synnytetty kätilön kanssa samalla, kun mies oli havissut tuvan nurkassa kuin haavanlehti. Aamusella ruispuuroa nassuun, lapsi vedetty lakanoilla vartaloon kiinni ja eikun suursiivoukseen emännän avuksi. Sen verran oli ylimääräistä taukoa saanut pitää maton tamppauksen lomassa, että sai vauvan välillä imettää. Ja ihan on elossa ja vahvana elontielle selvinneet molemmat, sekä äiti että lapsi.

Tosin, ei kai sitä nykyisin tarvitse välttämättä rehkiä ihan tuolla tavalla ja siten vaarantaa omaa eikä lapsen terveyttä, vaan olen kyllä sitä mieltä, että moni synnyttäjä voisi ylipäätään olla terveempi, jos liikkuisi odotusaikana pikkuriikkisen enemmän. Nyt tää painus ainakin lenkille!