On aika hiukan päivittää tilannetta ja raottaa salaisuuden verhoa. Puolivälin rajapyykki odotuksen ihmemaassa on ohitettu, ja valtakunnassa kaikki hyvin. Muutamat ovat kyselleet, että kirjoitanko odotuksesta blogia. No, en tähän mennessä. Bloggailua on jo työn puolesta ollut moneen eri suuntaan, mutta eilen koin taas hömppätarveherätyksen. Asiallisuutta on ollut ilmassa ihan liikaa!
Pikakelauksena tässä vaiheessa voin kertoa, että alkuraskauden ällötystä lukuunottamatta tähän asti on mennyt oikein hyvin. Tai kokonaisuudessaan. Sitten voikin listata kaikkia kivoja lisämausteita: reiluun kuukauteen en voinut tässä välissä liikkua reippaasti, kun kiinnikkeitä vihloi niin peijakkaasti. Tietyt ruuat aiheuttavat spontaaneja puistatuksia ajatellessakin. Hemoglobiinit tippuivat neljässä viikossa 30 pykälää päätyen sadan kieppeille, jonka ansiosta elin sitkeässä harmaudessa ja väsymyksessä, jonka vaan ajattelin kuuluvan asiaan. Rautakuuri on onneksi tainnut alkaa purra, ja alan taas nähdä väreissä. Helpotus! Eli kaiken kaikkiaan oikein hyvin on mennyt, mitä nyt rinnat aristaa ja ummetus on erittäin epämieluinen seuralainen. Ja nyt se ilo vasta alkaakin, kun maha kasvaa koko ajan enemmän. Yritän taistella äitiysvaatteiden kertakaikkista tylsyyttä vastaan, mutta yleinen dresscode tuntuu olevan legginssit (tyttö, sulla on kalsarit jalassa!) ja epämääräisesti telttaa muistuttava kauhtana. Jos joku tietää ihania äitiysvaatekuvia vaikka netistä, niin pliis linkatkaa! Pistän ompelukoneen laulamaan välittömästi...
Edellisesta ultrasta kävi ilmi, että vaikka luulimme odottavamme vauvaa, teletappi sieltä näyttäisi olevan olevan tulossa. Kaverit antoivat tulokkaalle nimeksi Taa-taa, jonka on jäänyt elämään projektinimenä ainakin toistaiseksi. Onneksi parin viikon päästä rakenneultra varmaan päivittää tilannetta, josko saataisiin maailmaan aikaiseksi kuitenkin yksi pieni ihmistaimi. Jos ei, niin onpahan kaverilla vetokoukku valmiina päänupissa, jos synnytyksessä tulee tiukat paikat. Ilo se on pienikin ilo.
Muru on ollut ihailtavan kärsivällinen ja huolehtivainen koko odotuksen ajan. Hän näyttää kovasti lohduttavalta silloinkin, kun ei varmaan tajua hölkäsen pöläystä mistä puhun. Esimerkki: Oltiin varmaan kolmatta päivää Nykissä, kun minä herätin sen vollottamalla kovaan ääneen. Keskustelu meni näin:
Muru: Kulta, mikä sulla on?
Minä: Mulla on niin paha olo, minä haluan koti-i-i-i-iii---nn. Yhyy--yyy. (Hyvää lomaa vaan Murulle..)
Muru: Rakas, pitäiskö sun syödä jotain, mitä haluaisit? Voin käydä hakemassa.
Minä: Ei se mitään auta, ei mun tee mieli mitään. Yh-yyy. Miks on näin harmaavarpunen? Yh-yyy... Mun tekis mieli kasvissosekeittoa ja mantelileipiä maksamakkaralla.
Muru: Eikö jugurtti tai vaikka hedelmä auttais kuitenkin?
Ja eihän ne tietysti onnistuneet, kun ei ollut hotellissa keittiötä, missä alkaa väsäämään. Ensiapuna toimi sitten päälliset (kaalinlehtiä kinkulla ja juustolla) ja omput sekä jugurtti (tääkin on tämmöstä lirua, mä haluan lidlin kreikkalaista...Yhyy). Mutta kuten sanottua, tuo aika on mennyttä ja kasvisosekeittoa meillä onkin tuon kuukauden reissun jälkeen tehty parhaillaan pari kertaa viikossa :) Siihen en vaan kyllästy, namsk!
Tämä hömppätarveherätys syntyi siis eilen syvällisen keskustelun tuloksena, kun Murun kanssa lojuttiin sohvalla ja pohdittiin syntyjä syviä. Oli herättävä hetki, kun taas kohtasi toisen ihan vilpittömin mielin, ilman kiirettä. Vain ihanasti somistettu puhdas koti ympärillä ja kynttilät palamassa, vain me kaksi juttelemassa ilman radiota tai telkkaria tai mitään. Otamme tämän tavaksi, molempien mielestä tosi hyviä keskusteluja ja rehellistä kohtaamista.
Lisää keskustelun annista seuraavassa numerossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti